Jostain syystä on viime päivinä tullu kuunneltua vanhaa musiikkia. Semmosta mitä tuli kuunneltua joskus sillon kun keksi miten kasetti laitetaan mankkaan ja napsautetaan päälle. Abbaa, Elvistä, Bonjovia, Scorpionsia, Europea jne. Sillon niitä kuunteli lähinnä teini-ihQttelu tarkoituksessa, vaikka jo sillonkin sanoilla oli suuren suuri merkitys kuten on edelleen. Nyt jotkut silloiset suosikkirallatukset saa jokseenkin täysin eri merkityksen kun niitä kuuntele ja saa kiksejä suuntaan jos toiseen. Mutta se siitä, ei jaksa kaivella menneitä. Ainakaan kovin julkisesti.
Joskus tuntuu että oon tosi tollo tiettyjen asioiden suhteen. En vaan osaa. Miks on niin helvetin vaikeeta antaa edes pieni pala itestään jollekin toiselle? On vaan niin tuttua ja turvallista pitää toinen ihminen käsivarrenmitan päässä itestään ja tunteistaan. Sitten voi jälkeenpäin sanoa että kyllä mä tiesin että näin käy, ei tunnu missään. Eikä se sillon tunnukaan. Ei ainakaan niin paljoa että myöntäis itelleen. Silti joka ikinen kerta jostain tuolta syvältä kuolee pieni palanen jota ei saa ikinä takasin.
Voisiko olla vaan niin että joidenkin kuuluu elää elämänsä yksin. Ei tarvii pettyä, tulla loukatuksi, loukata toisia, tuntea syyllisyyttä ja teeskennellä onnellista vaikka kaikki asiat olis päin persettä ja pahemminkin. Sinkkuna voi sentään valittaa että voi kun olis joku kenen kanssa tehdä sitä ja tätä. Ajatuksentasolla se kuulostaa niin mukavalta, mutta käytännön toteutus ei mun kohdalla ole kovinkaan usein onnistunu edes välttävästi.
En ymmärrä itseäni. Toivottavasti ei kukaan muukaan.