Nyt se(kin) tutkimus on sitten ohi. Seuraavaksi holter jos tarve tulee. Taas kerran niitä tilanteita, kun antais vaikka toisen kätensä jos sitten ei tarttis oman pikkuisen käydä sitä kaikkea läpi.
Kaikki alkoi kun olit vasta vajaan päivän ikäinen. Seuraavaksi kaksiviikkoisena lastenklinikalle. Sitten kuukauden ikäisenä. Sitten kahden kuukauden. Neljän kuukauden. Kuuden kuukauden. Kahdeksan kuukauden. Kunnes ihme tapahtui kymmenen kuukauden ikäisenä. Sitä ennen oli kahdesti magneettikuvaus. Lukuisia ultraäänitutkimuksia ja röntgenkuvia. Piikkejä, anturoita, letkuja, lääkkeitä, vieraita käsiä, lastenklinikan käytäviä, häkkisänkyjä, elvytyslaitteita, lapsia jotka olivat paljon sairaampia kuin sinä, makaamassa pienissä sängyissään vain nenä pilkottaen letkujen ja teippien alta. Kiitin luojaa, ettei meillä ollu asiat sentään [I]niin[/I] huonosti.
Sen päivän muistan kuin eilisen, kun kirjauduttiin teho-osastolle ja pelkäsin että nyt tapahtuu pahin. Tunnin päästä käveltiin terveempinä kuin koskaan ulos sieltä. Me selvittiin. Jaksoit niin reippaana sen kaiken, etkä ollu vielä edes vuotta täyttänyt.
Nyt taas uusia mutkia. Tällä kertaa ei niin pahoja. Toivottavasti.
Niin pieni, ja joutunu käymään läpi enemmän kuin moni joutuu koskaan. En voi muuta kuin pitää sylissä kun pistetään, pitää kädestä kun tutkitaan. Sanoa, ettei se satu. Kohta lähdetään kotiin. Ei hätää. Äiti on tässä.
Hetkiä, jotka me molemmat muistetaan ikuisesti. Hetkiä, jotka on alusta asti käyty läpi kahdestaan, vain me kaksi. Hetkiä, jotka piirtyy sieluun ja joiden takia suojelen sua enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa. Hetkiä, joina tunnen itseni täysin voimattomaksi.