Kaikki on hyvin. Täydellisesti. Niin uskomaton, epätodellinen tilanne mun elämässä etten tiedä onko tää vaan unta ja kohta herään. Mitä kaikkea mulla on…
-kaunis, ihana, terve tyttö
-rakas perhe
-oma ihana rakas
-kaunis koti
-opiskelupaikka
-päivähoitopaikka tien toiselta puolelta o/
-raha-asiat reilassa kiitos yllättävän puhelinsoiton
-terveys kohdillaan ollu jo uskomattoman pitkän ajan
-unelmia ja haaveita joiden toteutumiseen uskon nyt enemmän kuin ikinä
Eihän tää vaan voi särkyä? En haluu edes ajatella miltä se tuntuis. Haluun uskaltaa olla onnellinen. Mutta silti jossain syvällä kytee pelko. Se pieni ääni, joka vakuuttaa pään sisällä että menetän varmasti ainakin yhden noista ihanista asioista, niinkuin aina, ja saan taas kerätä palasia. Ja aina niistä hukkuu osa eikä lopputulos ole samanlainen kuin ennen. Jää säröjä joita ei voi korjata. Ja kylmyyttä, jonka lämpeämiseen menee aina vaan kauemmin.
Nyt meni kutakuinkin tasan vuosi ennen kuin osasin taas aidosti ihastua ja alkaa välittämään toisesta ihmisestä. Tuntuu pahalta huomata, mitä turhia suhteen alkuja siinä välissä oli. Itsessään huomasi sen kylmyyden ja välinpitämättömyyden, mutta ei välittänyt. Tiesi alusta asti että tuo ihminen ei kauaa mun elämässä ole, mutta olkoon nyt hetken. Miksi tein niin? En pelkää olla yksin. Kai toivoin, että oppisin tuntemaan. Mutta ei sitä voi oppia. Se tulee jos on tullakseen. Ja se tuli. Ja nyt kun viimein tunnen jotain ja oon antanut toiselle ihmiselle mahdollisuuden särkeä mut pieniksi palasiksi, pelkään niin helvetisti ettei välillä pysty hengittämään. Opinko olemaan pelkäämättä? Osaanko enää luottaa?
Miksi ei vois vaan olla onnellinen.