Miten onkaan voinu ihminen jaksaa kerrasta toiseen kituuttaa suhteissa, joissa ei koe kaveruutta kummempia tunteita toista kohtaan. Nyt sen vasta tajuu, kun tuntee jotain aivan muuta kuin kaveruutta. Kun sydän hyppää kurkkuun aina kun näkee toisen, ja haluu vaan nysvää kyljessä kiinni joka hetki ja hipelöidä & kopeloida.
Olisin voinu odotella tätä yksinkin. Olis puol vuotta menny melko paljon helpommin kun ei olis tarvinnu esittää ja teeskennellä ettei satuttais toista. Osaan olla tyhmistä typerin. Rupee melkein omatunto kolkuttaa.