Mulla oli kerran yksi mahdollisuus. Jätin sen kuitenkin käyttämättä odottaessani uutta mahdollisuutta. No sitä uutta mahdollisuutta ei kuitenkaan koskaan tullut. Jouduin siis tyytymään siihen vanhaan. Se ei kuitenkaan edelleenkään kelvannut. Odotin sinnikkäästi sitä uutta tulevaksi. Sain odottaa kauan. Kärsivällisyyteni natisi liitoksistaan. Uuden mahdollisuuden mahdollisuus roikkui sitkeästi ilmassa. Tunnelma oli lähes käsin kosketeltavissa. Koska se tapahtuu? Milloin on minun vuoroni?
Päivät ja kuukaudet kuluivat. Vanha mahdollisuus alkoi jo pölyyntymään. Mahtaisiko se enää edes toimia kunnolla. Jatkoin odottamista herkeämättä. Ongelmaksi saattoi muodostua se kun ei ollutkaan sen uuden mahdollisuuden muodosta tarkempaa tietoa. Odotuksesta muodostui entistäkin piinaavampi. Olinko minä ainoa joka tätä mahdollisuutta odotti? Kuinka muut olivat selviytyneet omista odotuksistaan? Tiesin kyllä koko ajan paremmin sen mitä minulta odotettiin. Kukaan sitä ei vain vaivautunut minulle kertomaan. Onhan se täysin ymmärrettävää kun mitään ei odotettu.
Lopulta uuden mahdollisuuden hetki näytti koittaneen. Olin ymmärrettävästi innoissani. Kaikki se odotus lopultakin palkittaisiin. Hyvä mieli valtasi mielen näyttäen turhautuneisuudelle ovea. Fanfaarit alkoivat soimaan…rummut pärisivät… Tämä on vihdoinkin se hetki. Uteliaisuuden esirippu alkoi hiljalleen nousta paljastaen jotain hyvin kirkasta ja kaunista. Parrasvalot oli kohdistettu tähän henkeä salpaavan kauniiseen ilmestykseen. Odotin pidättäen hengitystäni. Tuntui kuin aika olisi pysähtynyt mittaamattomaksi ajaksi. Oli täysin hiljaista. Ajan kulumista ei pystynyt lainkaan mittaamaan. Se on tässä ja nyt!
Mitään ei kuitenkaan enempää tapahtunut. Pian valot sammuivat ja esirippu alkoi jälleen laskea. Tässäkö tämä oli? Tätäkö olin odottanut koko piinaavan pitkältä tuntuneen ajan? Olo oli entistä tyhjempi. Lähdin asemalle odottamaan junaa. Viimeinen oli kuitenkin jo mennyt. Lähdin kävelemään tulematta koskaan perille.