Päivä päivältä tekee vain enemmän mieli luovuttaa. Kun näkee tilanteen ympärillään, niin ei ole vaikeaa tehdä johtopäätöksiä muidenkaan rintamien tappioista. Meillä ihmisillä on jo liian monta menetettyä aluetta ihmisyydessä. Mikään ei tunnu korjaavan tätä suuntaa yhtään paremmaksi.
Töllöstä tuli jossain vaiheessa Keho Aseena -sarja. Oma kehoni tuntuu olevan jo vailla ammuksia. Olen kuin istuva ankka, valmiina ottamaan ne viimeiset armahtavat iskut. Iskut jotka lopulta päättäisivät tämän kaiken piinan. En aio luovuttaa, mutta en taida voida tehdä enää muutakaan kuin ottaa vastaan iskuja. En jaksaisi enää kitua pidempään. Saappaat jalassa on ihan kunniakasta kaatua. Asiat jäävät kyllä pahasti vaiheeseen. Hoitakoot muut aikaansaamansa sotkut. Miksi mun pitäisi jaksaa kiinnostua, kun ei ketään muutakaan tunnu tarpeeksi kiinnostavan?
Sitä vaan jaksetaan toitottaa että vielä on toivoa. On kai sitä toivoa aina niillä ollutkin jotka ovat paremmissa asemissa tässä taistelussa. Sellaista tämä elämä, ja sen säilyminen tällä pallolla on koko ajan vain enenevässä määrin. Taistelua. Perinteiset arsenaalit voidaan heittää jo romukoppaan. Niillä ei todellakaan voida tehdä enää mitään muuta kuin kiihdyttää vääjäämättömältätuntuvaa tappiotamme. Tämän vuoristoradan jarrumiehenä ei ole enää hyvä olla kun kenelläkään ei ole hauskaa. Jotkut jotka vielä ovat kyydissä haluavat hypätä pois kyydistä kesken matkan. Loput työnnetään paniikissa vaunuista.
Enää on turha kysyä sitä kuka maksaa viulut, kun koko orkesteri on vailla niitä instrumentteja.