Ajattelin ensin kaivaa hihasta yhden ässän, kunnes tajusin etteihän ne mun ässät missään hihassa ole. Silinteristäkään ei löydy yhtään kania. Taisin viedä ne kaniin kun alkoi tehdä tiukkaa. Mieli pideenä. Ne kasvaa siellä nyt korkoa, mutta se tarkoittaa samalla mulle oloa orpoa. En taida kyetä niitä koskaan sieltä lunastaan.
Pitikin mennä jo luopumaan kultamunastaan. Tai ehkä oikeammin siitä kanasta. Se vain houkutteli liikaa sitä kettua. Ei näy jälkeäkään enää turkista. Apu löytyisi toki purkista!? Sinne en kuitenkaan kurkista. Lähellä oli jo sallittu kuolema. Kuka määrääkään lopulta niistä lääkkeistä? Ammattilaisetpa tietenkin. Välillä vain niin vammatilaiset. Menneet, ovat menneet.
Ei mitään henkilökohtaista. Piti vaan hiukan lohkaista. Parhaalla katsomallani tavalla. Nähdään lavalla. Sikaosasto kutsuu jälleen…