Joskus ne kohtaavat ihmisen. Emme välillä edes tiedä olevamme törmäyskurssilla. Minkä ihminen tunteilleen voi? Kun nyt edes annettaisiin tuntea ilman että joku on koko ajan koittamassa säätää ruuvista. Rakastan tunteita ja tunnen rakkautta. Mitä ihmiselle jää kun ne otetaan pois? Kipu ja tuska? Epäonnistuminen on inhimillistä. Sitä teemme kaikki. Ei sitä silti kannata ottaa tavaksi.
Suuria eroja, mutta millaisia? Täytyykö niiden aina olla niin kovin vaikeita? No joka tapauksessa ne ovat välillä väistämättömiä. Ei niiden silti tarvitse olla lopullisia. En oikein ymmärrä lopullisia ihmisiä. Anteeksikin voi antaa. Siinä vaiheessa kun se oma olo jo helpottaa, niin miksi niin harvoin sovinto on ihmisille vaihtoehto. Kylläpä nyt tulee höpinää. Tekis niin mieli kirjoittaa asioista, mutta en vaan tohdi just nyt. Ne on toisen päivän juttuja…