Olen asettanut itseni Temppelinaukion kirkkoon kuuntelemaan sieluni korvilla häämusiikkia ja katselemaan minua kohti kävelevää paria. Vieraita penkissä. Turisteja ovella. Takaikkunasta näkyy taivas. Kupari loistaa katossa. Lähestymme tilannetta, jossa vain kohtaaminen on tärkeää.
Kolmen vuoden suntion kokemuksella tiedän jättää pahimmat mokat pois. Ei voi ratsastaa puujalkavitseillä puhetta läpi. Ei saa sortua kliseisiin. Ei pidä puhua parin ohi. Ei saa sanoa mitään, mitä ei voisi sanoa ystävälleen.
Mieleen tulvii ensimmäisiä yhteisiä sanoja aviopuolisoiksi julistamisen jälkeen. ”Isä meidän…jokapäiväinen leipämme… anna meille anteeksi… äläkä saata meitä…sinun on voima..” Katson silmiin. Hymyilen. Sielussani huudan Jumalaani.
Säpsähdän ajatuksistani takaisin työpöydän ääreen. Olen valmistellut valmistellut jo pari viikkoa elämäni ensimmäistä vihkimistä. Jatkan, ja kirjoitan jotain siitä, että vain kohtaaminen on tärkeää.