tätä pohjosen Hesaria. Kerrankin oli aikaa lueskella,kun menen vasta puolilta päivin töihin. Kolumnin oli kirjoittanut joku perheterapeutti, siitä kuinka tärkeää lapsille on tulla nähdyksi. Hän oli ollut jossain päiväkodin juhlassa ja siinä vieressä oli pikkupoika odottanut äitiään juhlaan. Äiti oli luvannut tulla, mutta vielä häntä ei näkynyt. Pojan esiintymisvuoro tuli ja äiti ei ollut vieläkään tullut. Poika oli laahustanut raskain askelin esiintymään. Sitten kesken esityksen koko pojan olemus oli kirkastunut ja hymy valaissut kasvut. Äiti oli saapunut paikalle.
Kyyneleet silmissä luin. Olen niin monet kerrat joutunut olemaan poissa lasten tärkeistä jutuista ja esiintymisistä, että pahaa tekee. Kun ei voi aina valita ja vaikka kuinka tahtoisi, niin aina ei voi järjestää asioita, niin että pääsisi kaikkialle. Työnantaja määrää aika paljon menemisiä ja tulemisia, jotka on hoidettava. Yleensä sitten lasten isä on päässyt paikalle, mutta kuitenkin. Eikä se paha mieli ole vaan lapsen puolesta,vaan ihan itsen, kun tahtoisi olla läsnä siinä ilossa ja riemussa.
Sama on edessä taas ens viikolla. Koulun kevätjuhla ja itsellä työilta. Huoh!