…että taidan olla rakastunut täydelliseen naiseen.
Onneksi hän ”puoliks seurusteelee” entisen nykysen miehen kanssa jota hän niinkun rakastaa edelleen ja että hän tarvii aikaa. Että kaveriksi kelpaa kyllä todella mielellään, mutta ei muuta. Se tapa millä hän minua silmiin katsoon ja hymyilee niin kertoo jostain ihan muusta, tai sitten olen todella paska tulkitsemaan kehonkieltä. Ja sitä että maataan yhdessä vuoteella lähekkäin jutellen ja saan pitää kädestä häntä kiinni. Apua, nyt ajatukset alkoi taas harhailemaan todella, todella toiveikkaille poluille ja kuten sanonta käy ”Ken kuuseen kurkottaa, se saa käpyjä syödäkseen”.
…eiku.
Kummalisinta koko kuviossa on se että en ole tuntenut jättimäistä tunteiden hyökyaaltoa tässä taikka tunne järjetöntä him… tarvetta hötkyillä eteenpäin. Joko a) olen oppinut jotain viimeisestä tusinasta kertoja taikka b) olen sairas ja tunteissani on jotain vikaa.
Eikä se oikeastaan haittaa jos se olisi b koska hän on lääkäri niin osaisi korjata minut. Siihen a:han en vain oikein usko, vaikkakin olen käynyt monasti päässäni dialogia että rauhotutaanpas nyt.
Olen vanha, ei vanhat opi uusia kikkoja.
Mä olin sitä paitsi jo luopunut ajatuksesta että sellaista täydellistä, pelipöydän putsaaja naista tulisi vastaan kaiken sen jälkeen mitä on kokenut, joten kysyn vaan että mitä tämä nyt on. En varmana ainakaan hankkisi hänen kanssaan lainaa, lapsia, yhteistä purkkaria, lähtisi kahdestaan maailmalle, kihlaantuisi ja muuttaisi yhteen ainakaan ensimmäiseen kymmeneen …viiteen …vuoteen …kuukauteen …viikkon ainakaan!
Ei tällanen ole normaalia. Pitäsikö mennä lääkäriin? …ja sit päädyn hänen vastaanotolle ja taannun takaisin 14v pojaksi ja sepitän sekavia ja sitten hän katsoo silmiin ja hymyilee taas sitä ihanaa hymyä niillä ruskan ruskeilla silmillään ja sitten sitä tipahtaa vuoteelta ja muurahaiset juoksee selässä ja apua.