Tänään on hassu olo.
Väsyttää ja on nuutunut meininki mutta silti jollain tapaa pirteäkin.
Tänään pitäisi pikkujoulua lähteä viettää ja varmaan eka kerta muksun syntymän jälkeen kun ei oikeasti huvittais. En jaksais miettii vaatteita ja kampausta meikkaamisesta puhumattakaan. Sais vaan löhötä sohvalla ja nukahtaa ilta yhdeksältä. No luvattu mikä luvattu.
Mä toivon et parin viikon pääst mun kirjoitukset olis hiukan iloisempia. Se kai se ihme onkin mitä odotan kuin kuuta nousevaa, jonkinlaista onnellisuusfiilistä. No se on aika epärealistista, koska tiedän jo historiasta, että näillä napeilla ei sitä tilaa saavuteta vaan muututaan harmaaksi massaksi jota mikään eikä kukaan heiluta suuntaan eikä toiseen.
En tykkää yhtään muuttua tylsäksi, mutta kai se on pakko, koska en halua että pää lahoaa ennenkuin täyttää 40 jos näiden kohtausten antaa vapaasti jyllätä.
Luin juuri artikkelin (jonka lääkärini antoi) jossa sanottiin, että mitä enemmän kohtauksia tulee sitä enemmän ne vaurioittavat ihmisen pääkoppaa. Tietty se oli sanottu hieman hienommin mutta olennainen ymmärretty. Mullahan on noita kohtauksia tainnu käytännössä olla kokoajan ja vielä sekaisin koska yhtenä hetkenä olen minä ja seuraavassa olen minä mutta hirviönasussa ja sitten lakkankin yks kaks olemasta.
Ei ihme että muisti pätkii jo nyt.
Nyt vihdoinkin kun kohtalonsa täytyy hyväksyä tuntuu se aika pelottavalle. Miksi juuri minä? Entä jos tämä menee pahemmaksi? Entä jos minä en eläkään vanhaksi? Kysymyksiä voisi jatkaa ikuisuuksiin.
On vaikea hyväksyä sellaista mitä ei ymmärrä ja vielä vaikeampaa on kun muut eivät ymmärrä. Onko tämä se syy miksi ihmissuhteeni kärsivät? onko tämä se syy miksi en kykene työskentelemään 100% teholla onko tämä se syy miksi olen eristäytynyt? Ehkä suurin kysymys silti on miksi?
Sanotaan, että tämä sairaus kulkee yleensä suvuttain ja periytymis mahdollisuus on vähän sama kuin skitsofreniassa. Onko muilla sukulaisillani tauti? Miksi en koskaan ole huomannut mitään? Vai olenko?
Tuntuu että kysymyksiä olisi miljoonia mutta vastauksia ei yhtään. Tekisin mitä vain saadakseni vastauksia mutt niitä tuskin saan.
Lohduttavaa kuitenkin on, että minä synnyin tälläisenä eikä mitään mitä olen tehnyt tai mitä minulle on tehty ole syy siihen miksi olen tälläinen. On helpompi olla syyttämättä itseään. Myös monet tyhmyydet joita ei itsekään ymmärrä saavat selityksen, sairauteni sai minut toimimaan niin.
Mutta kaiken kaikkiaan huomaan, että päällimmäisenä minussa väreilee pelko.
Pelottaa, pelottaa niin paljon.
