Se mitä ei sydän tiedä, sitä sydän ei sure?
Aika yleisesti ihmiset tuntuvat olevan aika yhtämieltä siitä, että pettämisestä ei kannata kertoa rakastetulle. Sillä katsos vain pahoittaisi toisen mielen ja suhde vaarantuisi.
Näitä juttuja kuullessa tulee mieleen vain yksi asia ja se on ”MITÄ VIT**A????!!!!!?????”.
Mistä lähtien toiselle on tehty paha mieli ja suhde vaarannettu _kertomalla_? Eikö hitto vie se paha mieli ja vaarannus ole tehty silloin, kun on petetty??? En väitäkään ymmärtäväni Telluksen olentojen toimintaa tai logiikkaa, mutta käsittääkseni pankkiryöstökin on rikos siksi, että se on tehty eikä vain siinä tapauksessa, että siitä on jääty kiinni.
Sillä hetkellä, kun joku päättää, että suhdesitoumuksestaan huolimatta lähtee Saijan/Antin kämpille ja tuikkaa vehkeensä sisään/antaa pesää tuikkaajalle, tämä joku on tietoisesti valinnut riskeerata suhteensa rikkomalla suhteen sisäistä sopimusta tai lupausta.
Pettäminen on valinta, tietoinen teko. Uskomatonta, että aikuisikäiset ihmiset kehtaavat selitellä, että ’se vaan meni sinne’: jos oma toiminta tosiaan on niin hallitsematonta, vastaus on holhouksen alaisuuteen siirtyminen eikä parisuhde tai perheenlisäyksen hankkiminen. Tietoisesta teosta on seurauksia ja siitä on kannettava vastuunsa. Tämä tuntuu jääneen tyystin unholaan ihmisiltä.
Ettei vaan tulis paha mieli
Pettämisestä ei kerrota, koska petetylle voisi tulla paha mieli. Voi herranjestas. Petetylle on tehty paha mieli pettäessä, ja sitten tehdään loukkaus rajuksi salaamalla ja valehtelemalla. Mikä on sekin tietoinen teko oletettua suhdesopimusta vastaan (’ollaan toisillemme rehellisiä ja luotettavia’).
Voin kertoa omasta ja muutaman tuntemani ihmisen puolesta, että kyllähän se olisi sattunut, jos kumppani olisi kertonut pettäneensä. Olisi sittenkin tullut itku ja ero. Mutta ainakin kumppani olisi edelleen ollut ihminen, jonka sanaan voi uskoa – luottamus olisi jollain tasolla säilynyt. Kun sitten pettäminen tulee esiin aikojen kuluttua, rike on syvästi loukkaava ja anteeksiantamaton.
Jos ihminen valehtelee tietoisesti sille, jonka kanssa on sopinut muuta ja jonka kanssa tulisi olla läheinen, minkä arvoinen on kyseisen ihmisen sana tai luotettavuus ylipäätään? Eikös parisuhde perustu ajatukseen, että ’me kaksi yhdessä, toisiimme luottaen ja läheisinä’? Eikö rakastetun pitäisi olla se, johon voi luottaa kun muu maailma hajoaa ja vaikka kaikki muu katoaisi alta?
Kun paljastuu (yleensä niin, että muut ovat tienneet ja itse on viimeinen), että kumppani on pettänyt, kyseenalaistuu koko suhde: sitä miettii, että jahas, viimeisen 4 vuotta tuo on valehdellut, elänyt kanssani ja puhunut paskaa rakkaudesta ja koko ajan valheelliselta pohjalta.
Kertomatta jättämisellä EI suojella kumppania pahalta mieleltä, VAAN ITSEÄ seurausten kantamiselta, vastuulta ja ikävältä tilanteelta. Pahimman lajin vellihousuisuutta, itsepetosta ja paskapääpelkuruutta.
Pettäjä selittää ilmeisesti asian itselleen niin, että kyse on ’toisen parhaasta’ koska pettäjä ei kykene olemaan niin rehellinen tai kypsä, että tunnustaisi olevansa itsekäs persereikä, joka katsoo itsellään olevan oikeuksia rikkoa sopimusta, joka toisen toki täytyy pitää. Joillekin se on kakaramaisen ’takaoven’ rakentamista: kun pettää ekana, ei ole niin paha mieli JOS toinen pettää. Oli miten oli, ei yksikään tietämistäni eroista ole johtunut pettämisestä (ei edes silloin kun oli petetty) vaan siitä, että kumppani oli valehdellut. Siitä, ettei kumppaniin enää voinut luottaa eikä hänen sanaansa uskoa. Ei sellaisen kanssa jaeta elämää ellei halua viettää loppuikäänsä peläten ja epäillen. Sanasta ’pettäminen’ tulikin mieleeni, että se mikä siinä pettää, ei ole ihminen vaan usko ja luottamus.
Pettämisestä ei kerrota kumppanille, *koska* toinen on niin rakas, kallis ja ihana. Ja koska toista ei haluttu loukata tai satuttaa. Ja koska suhteelle ei haluttu pahaa ja haluttiin elää koko elämä yhdessä. Ja koska sillä ei ollut yhtään mitään merkitystä (niin, salata pitää, koska asia on merkityksetön?) Ei mitään ristiriitaa eikä järjenköyhyyttä siinä, miksi sitten petettiin, jos kerran kumppani on rakas ja suhde oli niin tärkeä. Varsinkin kun tiedossa on, että pettäminen harvoin ilahduttaa rakastettua tai vankentaa suhdetta.
Mikä epäoikeudenmukaisuus onkaan siinä, että toisen sanaa uskovia ihmisiä pidetään idiootteina ja sinisilmäisinä höpsöinä. Ihmisen sanaan kun pitäisi voida uskoa siksi, että sanan antaja on sanastaan vastuussa – ja myös sen rikkomisesta. Luottaminen on kaunista eikä tyhmää, luottamuksen pettäminen ei ole kaunista vaan tyhmän lisäksi rumaa.
Minusta valitettavasti pettäminen on keskiarvojunttien hommaa. Tyhmä koira kakkaa matolle, älykäs koira ei pentuiän jälkeen. Siksi, että pettäminen on osoitus ihmisen vähälahjaisuudesta, sitä kai tulisi enemmän ’ymmärtää’ kuin parjata – ja kykenen varmasti käytännön elämässä heille säälinsekaista soppa-apua antamaankin – mutta ajatukseni asiasta ovat aika suoraviivaisen tylyjä.
Kun kerran on se sitoumus tehty, se on tehty. Jos on tehnyt typerän sitoumuksen (äijä/akka on tyhmä ja ruma) se on voi voi. Sitten pitää purkaa sitoumus eikä vongata baarissa. Jos sitoumusta ei pureta, se pidetään ja käyttäydytään ihmisiksi. Mikä hitto tuossa on niin vaikea käsittää?
Jos joku näkee parisuhteen pikavoittosijoituksena (sijoitan tähän, jos tulee voittoa pidän mutta myyn jos ei tuu), siitä vaan. Itse näen sen pitkällisenä panostamisena – päätöksenä, valintana, joka toivottavasti kestää eliniän. Juu, ei välttämättä oo aina herkkua. Ja muitakin kivoja vaihtoehtoja tulee vastaan, juu. Muttakun kysehän on juuri siitä, että on valintansa tehnyt, eikö? Ei sen jälkeen enää tarvitse arpoa, oisko toi Pave sittenkin parempi sijoitus ku tää nykyinen Ossi.
Onnellinen se, joka haluaa sitä, mitä on saanut.