Tyttö kulki pitkin Espoon rantoja ison mahan kanssa. Neuvolan täti oli käskeny sitä liikkumaan ja keräämään happea ja tyttö teki työtä käskettyä. Moni ilta kului istuskellen venesatamassa. Ihmetellen meri-ihmisten elämää. Ne pesi veneitään, kävi kruisailemassa ja palas mereltä taas rantaan ja meni kotiin nukkumaan. Tyttö tuijotti merta ja tunsi itsensä ahdistuneeksi. Elämästä oli tullut vankila. Tyttö ei ollut mitään, eikä kukaan. Oli vain tyttö ja maha ja mahassa kasvoi elämä, muisto menneen rakkauden.
Kesäkuun lopussa koitti se hetki kun se satama oli jätettävä. Oli muutettava pois sataman rannalta sinne missä tuleva ”tukiverkosto” asui. Muuttoa mietittiin ja pohdittiin talven mittaan monet kerrat. Mieli teki muuttaa Pohjanmaalle, koska siellä oli ne kaikki rakkaat ystävät ja tulevan lapsen tuleva isä. Rohkeus ei kuitenkaan riittänyt muuttaa sinne vuodattamaan sydämestä verta päivittäin, viikottain ja niin muuttokärry suuntasi sinne missä muukin suku oli ja se oli ankeeta. Siellä ei ollut ketään muuta, vain se suku. No okei…oli Kela, sosiaalitoimisto, neuvola ja sairaala missä voisi synnyttää tulevan lapsen. Ja oli järvikin ja joku satamakin, muttei merta kuitenkaan eikä sen läheisyyden synnyttämää vapauden tunnetta. Mutta niin oli tehtävä ja oltava kun ei vaihtoehtojakaan ollut. Ja siitä se elämä sitten Mansessa sai alkunsa…