Ei! Ei todellakaan. Ei minun pitänyt olla tässä tilanteessa nyt, tämän ikäisenä. Minulla pitäisi olla turvallisen rutinoitunut aviosuhde, ehkä vähän jo tylsäksikin muuttunut, suhde jossa vanhetaan yhdessä. Katsellen kuinka lapset kasvavat ja lentävät pesästä pois. Iso omakotialo, joka alkaa olemaan turhankin iso. Uudehko japanilainen kauppakassi pihalla joka on minun käytössäni, kultainen noutaja ja pihalla kukkisi ruusut.
Kaksi vuotta sitten oli lähes tuo kaikki. Paitsi että se turvallinen suhde puuttui ja auto oli amerikkalainen ja sen vuoksi taas olen tässä tilanteessa. Siis sen suhteen en auton.
Nyt. Niin… Nyt on kerrostalokaksio tosin (pankin) oma, perhoskoira joka sairastaa kaihia eikä ole varaa leikkauttaa sitä, ihana murkkuikäinen tytär, joka tuo todella oman lisävärinsä elämääni ja on kaikessa raivostuttavuudessaan elämäni tärkein ja rakkain asia. Syy olla iloinen tästäkin päivästä. Ei autoa, koska asuntovelka pakotti luopumaan siitä. Eikä miestä jota saisi rakastaa ja jonka kanssa voisi vanheta yhdessä ja elää sitä tylsää harmaata arkea. Olen yksin. Ja se tekee surullisen olon. Koska ei kenekään pitäisi joutua olemaan yksin. Sinkkuelämässä on puolensa, mutta kyllä tämän jo voisi vaihtaa parisuhteeseenkin.
Ei minulle pitänyt todellakaan käydä näin. Että olen 44 vuotias ja sinkku. Sen lisäksi yh. Mielestäni kaikille yh-vanhemmille pitäisi antaa jonkinlainen stipendi siitä, että he yksin luotsaavat perhettä eteenpäin. Se vaatii taitoa ja rahaa, jota tietty ei ole. Saa ihan itse ratkaista ongelmat eikä ole sitä toista jolta voisi kysyä mielipidettä tai saada tukea. Ei aina kivaa, toisaalta välillä niin sanomattoman kivaa. Sillä yhteys lapseen on ainakin hyvin kiinteä. Ainakin meillä.
Miksi olen yksin vieläkin? Olen varmaan viallinen tapaus. Olen ihmisen näköinen, kuulemma jopa kaunis joidenkin mielestä. Monien mielestä hyvä tyyppi. Nuorekas ja vilkas ja iloisen luontoinen. Ja varautunut. Pelkään haavoittuvani niin kovin, että pakenen heti kun joku alkaa kiinnostua tai peräti ihastuu minuun. Toisaalta olen ajatellut että se oikea ei varmaan ole tullut vastaani. Se joka oikeasti vie jalat altani ja saa minut rakastumaan. Ongelmana on tietty se, että kun löydän jonkun joka voisi olla se oikea, niin oma varautuneisuuteni pilaa koko jutun, sillä eihän minulla VOI käydä niin hyvää tuuria että unelmieni (tai lähes) voisi rakastua minuun. Minähän olen tuomittu epäonnistumaan tunneasioissa. Karmeeta skeidaa eikö vaan : ) Oikeasti vain suhde joka siis päättyi eroon pari vuotta sitten, oli varsin kuluttava ja raadollinen, rankka siis. Ainakin se opetti että tiedän nyt mitä ihmissuhteelta toivon ja haluan, kuten myös sen että tiedän mitä sen ei ainakaan pidä olla. Kukaan ei saisi joutua pelkäämään omassa kodissaan.
No, se menneestä. Nykyisyys kiinnostaa paljon enemmän. Olen sujut menneisyyden kanssa, enkä pode traumoja muusta kuin siitä että edelleen taaplaan täällä katuja ja metsäpolkuja yksin. Se on kirottua. Olisi se ihan kiva…toistoa…jälleen.
Olen kyllä tavannut mielenkiintoisia tapauksia tämän sinkkuuteni aikana. Siis ei aina niin positiivisessa mielessä ; ) Olen huomannut että vientiä olisi, mutta luoja paratkoon mitä kaikkia tuolla vapaalla jalalla kulkeekaan ja suurimmalla osalla miehiä on aivot peniksessä. Eihän se tietty mikään uutinen ollut, olin kuullut aiemminkin näin olevan. Mutta ihan oikeasti, eikö nykyään enää seurustella ensin? Vai aloitetaanko se suoraan sängystä? Ei tässä rehellisyyden nimissä voi pelkästään miehiä syyttää, sillä myös naiset ovat kuulemma nykyään samaa lajia. Olen pitänyt itseäni modernina naisena, mutta nähtävästi sitten on tämä yksi asia jossa olen vanhanaikainen. Minä en halua loikata sänkyyn heti ekana iltana, kun hädin tuskin tiedän edes toisen nimeä. Olisi ihan kiva tutustua ensin. Myönnän, sinkkuuden huono puoli on seksittömyys, sillä sehän on kivaa…oikean ihmisen kanssa todella kivaa, mutta en vaan osaa lähteä näihin yhden-kahden illan suhteisiin. Tavallaan vahinko, voisi olla kivaa, mutta ei putoa minuun. Elän siis mieluummin putteessa, ja voin sanoa että se ei ole kivaa jos on normaali nainen ja siinä suhteessa lasken itseni normaaliksi.
Eli pitäisikö minun muuttua ja heittäytyä hulvattomaksi vai pitää kiinni siitä mikä minusta on oikein? Kas siinäpä pulma. Ja miksi taivaan tähden minulle, juuri minulle, on pitänyt käydä näin. Elämä on epäreilua välillä. Onkohan minulle sitä oikeaa jossain ja tavataankohan me koskaan???? I hope so!!!!