Helsingin sanomat tiputti pari päivää sitten uutispommin kaupungin viiden sivukirjaston lakkauttamisuhasta. ”Lakkautuslista” yllätti niin kaupunkilaiset kuin poliitikotkin, sillä päätöksentekopöydissä moista esitystä ei kukaan ollut nähnyt.
Tähän päivään mennessä sähköpostini on kokemassa valtuustoasioihin liittyvän kansalaispalautteen ennätystä, sillä kaupunkilaisten viestejä kirjastojen puolesta tippuu inboksiin jatkuvasti. Palautetta on tullut kohta yhtä paljon, kuin mitä tuli viime keväänä sähköisen viestinnän tietosuojaan liittyvästä laista eli ns. Lex Nokiasta, jota käsittelin eduskunnan liikennevaliokunnassa.
Koska kysymyksiä tulee niin paljon, ajattelin blogata kantani asiaan myös tänne: en kannata lähikirjastojen lakkauttamista.
HS:n uutisoima ajatus lakkauttamisista on alustavaa virkamiesvalmistelua, josta oli tihkunut tieto toimittajille nopeammin kuin poliitikoille. Asia liittyy kaupungin palveluverkkotyöryhmään, jossa käydään laajempaa keskustelua siitä, miten kaupunki voi tehostaa tilojen käyttöään.
Nyt kaupunkilaiset pelkäävät, että tulevan keskustakirjaston hintana on lähikirjastojen lahtaaminen. Niin ei pidä missään nimessä olla. Molemmat – sekä lähikirjastoverkko että keskustakirjasto – ovat tärkeitä, eikä niitä saa asettaa vastakkain.
Aion vastustaa lähikirjastojen lakkauttamista niin kulttuuri- ja kirjastolautakunnassa kuin valtuustossakin. En halua lähteä karsimaan ihmisten lähipalveluita tilanteessa, jossa ne ovat taloudellisillakin mittareilla toimineet jo nyt varsin kustannustehokkaasti, kuten kirjastot.
Kirjastopalveluiden saatavuus on myös tasa-arvokysymys. Mahdollisuudet lainata aineistoa ilmaiseksi, käyttää nettiä, istuskella lämpimässä koulun jälkeen, hakea materiaalia opintojen tueksi ja lukuisat muut syyt puolustavat mahdollisimman kattavaa kirjastoverkkoa. Kaupungissa on säilytettävä tiloja, joissa oleskelun ei tarvitse perustua kuluttamiseen. Sellaisia tiloja tarvitaan itse asiassa vain entistä enemmän.