Alkoi yhtäkkiä mietityttämään tämä merkillinen ilmiö. Kun ihminen näyttää tietynlaiselle, hänen odotetaan käyttäytyvän tietyllä tavalla. Jos hän on kuitenkin luonteeltaan erilainen kuin mitä ulkonäkö antaa stereotyyppisesti ymmärtää, syntyy ikäänkuin ristiriita stereotypian ja todellisuuden välille. Eniten tässä silloin oudoksuttaa se, että tällöin ihmisen käytöstä ja luonnetta ei hyväksytäkään sellaisena kuin se on, vaan sitä pidetään sopimattomana suhteessa siihen mitä ulkonäkö antaa odottaa. Ikään kuin ihminen olisi ristiriidassa odotusten kanssa.
Esimerkki omalta kohdaltani: minulle lapsena tehty oionta on vetänyt purentani sen verran taakse että minulla on ”vauvaleuka” (haluan korjata tämän leikkauksella). Ihmiset odottavat minun pelkästään ulkonäköni perusteella käyttäytyvän stereotyyppisen kiltisti ja nössösti. Olen oikeastaan luonteeltani vähän rasavilli, mutta koska en [i]näytä[/i] sellaiselta, olen herättänyt närkästystä käyttäytyessäni luonteeni mukaisesti – se ei ole yksinkertaisesti vaikuttanut stereotyyppiin sopivalta. Joltain toisen näköiseltä kaverilta se olisi ollut täysin ”luontevaa”. Minun on ollut sen vuoksi pakko asettua ”kiltin nössön” rooliin pelkästään ulkonäköni takia. Lopulta tämä tapa on alkanut juurtua luonteeseeni niin paljon että se on alkanut tulla osaksi luonnettani. Se tuntuu edelleen vieraalta, mutta olen pikku hiljaa tottunut siihen. Olenko kuitenkaan ihan aidosti oma itseni tällaisena?
Voi tietekin olla että tämä kaikki tapahtuu vain omien korvieni välissä, ja koska ajattelen näin, se rajoittaa muuntautumiskykyäni. Mutta itse itseään havainnoivana ei tällaista oikein voi tietää.
Oletteko olleet huomaavinanne samaa itsenne tai joidenkin tuttavienne kohdalla?