Lauantaiaamut ovat pahimpia. Päähäni iskostuu että minulla on nyt kaksi päivää aikaa ”elää” kun työ ei ole vielä vienyt voimiani – eikä minulla ole mitään hauskanpitosuunnitelmia. Eikä voisikaan olla, sillä minua odottaa kasa velvollisuuksia.
Pitää olla positiivinen, pitää rakastaa itseään jotta voi rakastaa muita, pitää olla aidosti innoissaan elämästään ja siitä mitä tekee, pitää olla sitä, pitää ola tätä, jotta tekisi vaikutuksen eikä tulisi leimatuksi ”keskinkertaisuudeksi” joka sivuutetaan kädenheilautuksella.
Anteeksi vaan, minen nyt jaksa.