Nyt aikuisiällä kun muistelen koulunkäyntiäni, herättää se yhä vaikeita ja voimakkaita tunteita. Olin aina se huono oppilas, laiska ja saamaton. Tyhmäkin vielä. Ennen ala-astetta kävin puheterapeutilla, koska en sanonut r-kirjainta ”rrrrrrr”. Ala-asteella jatkoin puheterapiaa ja olin myös tukiopetus ryhmässä. En kuitenkaan saanut sieltä tarvitsemaani apua. Matematiikka ja äidinkieli tuottivat valtavia vaikeuksia. Opettajani jaksoi muistuttaa kuinka laiska ja tyhmä oppilas olen. Myös liikunta oli minulle kuin helvetti. Minut valittiin aina viimeisenä ja silloinkin opettajan täytyi ikään kuin pakottaa ottamaan minut mukaan. Olin vain yksinkertaisesti huono liikunnassa. Ryhmäpelit tuottivat aina ongelmia, sillä koordinaationi oli huono. En osannut heittää palloa oikeaan kohtaan enkä myöskään ottaa koppia. Myöskään vanhempani eivät tukeneet minua laisinkaan. He olivat sitä mieltä, että olen tyhmä ja laiska. En saanut mistään tukea. Lopulta alkoi se kierre, etten halunnut enää mennä kouluun. Siitä tuli ylitsepääsemätön este. En myöskään olisi halunnut olla kotona, sillä siellä oloni vain paheni. Halusin kadota maailmasta.
Jotenkin kuitenkin onnistuin selviämään aina yläasteella asti. Toki ongelmat jatkuivat yhä eikä kukaan kiinnittänyt niihin erityistä huomiota. Olin vain se laiska ja tyhmä oppilas. Ainoa mikä jaksoi pitää minut raiteilla, oli äidinkielen opettajani. Hän sanoi minulle, että olitpa sitten kuinka huono tahansa teoriassa, niin uskon, että tule aina pärjäämään kirjoitustaidoillasi. Se sai minuun uutta puhtia. Päätin hammasta purren päästä läpi yläasteen enkä annan ihmisten enää lannistaa minua. Päätin, että vielä jonain päivänä minusta tulee kirjailija. Pääsin kuin pääsinkin yläasteen läpi, mutta keskiarvoni ei riittänyt mihinkään kouluun. Menin kymppiluokalle ja sain nostettua numeroni. Lukiossa huomasin, että en tule pärjäämään siellä. Matemaattiset aineet olivat liian vaikeita. En ymmärtänyt niitä. Oloani pahensi aina se seikka, että ihmiset nauroivat tyhmyydelleni. Ystäväni koulussa nauroivat kunn en ymmärtänyt joitain sanoja tai lauseita. Minusta tuli yleinen pelle. Nauroin mukana, mutta jossain vaiheessa se ei enää naurattanut. En minä ansaitse tuollaista kohtelua vain sen takia, että en ymmärrä kaikkia asioita.
Vaihdoin lopulta kauppaoppilaitokseen. Sieltä sain kunnon ystäviä. Toki monet opettajat pitivät minua saamattomana ja tyhmänä. Opettajat auttoivat vain hyviä oppilaita ja minut jätettiin syrjään. Kuten yläasteellakin, niin kauppaoppilaitoksessakin äidinkielen opettaja uskoi, että vielä minä kirjoitan kirjan, sillä olen lahjakas kirjoittamaan. Sain sieltä myös apua. Kuraattori huomasi ongelmani ja sanoi, että minulla on todennäköisesti lukihäiriö. Sain vihdoinkin vastauksen ongelmiini. Nyt sillä oli nimi. Hän sanoi, että minun täytyy mennä virallisesti toteamaan lukihäiriöni. Sieltä saisin jonkinsortin todistuksen ja se keventäisi koulunkäyntiäni. Ainoa ongelma, että se maksoi 140€. Perheelläni ei ollut rahaa. En koskaan päässyt siihen testiin. Myöhemmin juttelin vanhemmilleni menneistä ajoista. Olin tyrmistynyt kun he sanoivat, että se on koulun vika ettei ongelmiani nähty. He sysäsivät kaiken koulun syyksi. Mieleni teki raivota, mutta en tehnyt sitä.
Vielä tänäkään päivänä en aio lannistua. Toki ihmisten asenteet tuntuvat yhä pahalta, mutta en aio sen enää vaikuttaa elämääni. Aion pyrkiä elämässäni eteenpäin enkä ole vieläkään unohtanut unelmaani. Toivon vain, että ihmiset olisivat ymmärtäväisempiä muita ihmisiä kohtaan. Kaikki eivät ole älykkäitä, mutta se ei ole omaa syytä. Itse meinasin syrjäytyä täysin muusta maailmasta. Onneksi kuitenkin huomasin maailmassa olevan olemassa myös niitä ystävällisiä ja rohkaisevia ihmisiä.