Tarina on pitkä. Tajuan vasta nyt, kuinka pitkä se on ja kuinka paljon joudun repimään auki sellaisia unohdettuja muistoja, joiden pitäisi vain kadota. Ja kuinka paljon joudun tuhoamaan jotta eläisin. Haluan ehkä kertoa tämän Sinulle. Tai sitten en, koska en tiedä miten tämä kaikki päättyy.
Aloin elää vasta äsken. 15 vuotta olin sumussa, vailla päämäärää, itsetuntoni kuoppien vanki.
En tajunnut, etten tunne. En tajunnut sitä silloin kun kerroit olevasi ihastunut minuun. En tajunnut sitä silloin, kun astelimme alttarille, en vaikka ihmettelin, kuinka vähän se hetki minua liikutti. En tajunnut sitä silloin, kun synnytit esikoisemme, ihmettelin jälkeenpäin miksi se oli monelle niin liikuttavaa – minä en tuntenut.
Nyt on kulunut 10 vuotta, ja alan tuntea. Tunnen, koska diagnoosini, masennus, on tehty jo vuosia sitten, ja koska olen yksi kerrallaan poistanut elämääni ja itsenäisyyttäni häiritsevät tekijät.
Kun otan lapseni syliin, tunnen sykähdyksen, tunnen rakkautta ja yhteenkuuluvuutta.
Kun onnistun, tunnen ylpeyttä. Hiukan, mutta kuitenkin.
Kun lapseni onnistuvat, tunnen suurta ylpeyttä.
Ei kuulosta paljolta, mutta se on paljon. Ennen tunsin vain kahta asiaa: surua tai ahdistusta.
Kun näen sinut, vaimoni, en tunne rakkautta.
Kohta 15 vuoden ajan sinä olet ollut rinnallani, käynyt läpi helvetin, jonka minun masennukseni avasi, synnyttänyt neljä ihanaa lasta, kantanut kodin ja lohdutuksen vastuun. Tukenut minua, rakentanut perhettä kanssani, jaksanut. Sinä janoat rakkautta, jota en pysty antamaan. En viihdy kanssasi, meillä ei ole yhteisiä harrastuksia.
Mitä teen kun en rakasta? Mitä teen, kun juuri elämään puhjennut sydämeni haluaa eri asioita kuin se aiempi minä – vapautta. Mitä teen kun maailma on avoinna, ensimmäistä kertaa. Mitä teen kun tunnen eläväni, ilman sinua.
Sydämeni itkee, koska tunnen. Sydämeni itkee, koska tiedän, että edessäni on kaksi haaraa – elän kuin nyt, teeskentelen kunnes aika jättää meidät, tai sitten repäisen ja lähden – elän sitä elämää jota olisin elänyt, jos en olisi ollut sairas. Sitä elämää, joka oli minua varten. Sitä elämää, joka ei juurru, joka ei noudata muiden standardeja, joka ei taivu muiden odotusten edessä. Omaa elämääni, ilman muita.
Olenko parantunut? En tiedä. Olenko hyvä ihminen? En tiedä.
Miksi on vain kysymyksiä? Miksi en voi sytyttää rakkautta ja intohimoa?