Kroppa kapinoi. Ei tahdo ottaa ruokaa vastaan. Sangen outo olotila, mutta niin tämä on muutenkin. Tuntuu kun kaikki etenisi kuin hidastetussa filmissä. Tai ehkä se olenkin vain mä. Kyllähän noilla muilla tuntuu vauhtia riittävän ja kiire jonnekin, minulla ei ole, ei nyt.
Makaan sohvalla, kuuntelen naapurista kantautuvia ääniä. Yläkerran naapuri taas kolistelee rakennusprojektinsa kanssa, veden lorinaa, koira haukahtaa jossain. Tässä asunnossa on hyvin hiljaista, autiota. Eilen oli pakko siivota loputkin muistot hänestä kaapin perukoille, niitä vaan ei pystynyt katsomaan. Kunpa nämä omat ajatukset ja muistotkin voisi laittaa kaappiin, sieltä niitä voisi silloin tällöin kaivaa ja antaa ajatuksen menneelle. Mutta ei.
Mutta mä selviän. Se on fakta. Ja koska nyt en muuta syytä oikein pysty vielä keksimään, niin on siinäkin minusta jo jotain että selviän vaikka niitten muitten kiusaksi. Eivät ne minusta niin helpolla pääse. Ja kun olen tästä selvinnyt niin olen entistä vahvempi.