Eilen olin täynnä pyhää vihaa, tänään tuli suru. Suru tuli voimakkaampana kuin yhtenäkään aiempana päivänä. Se ei jättänyt tilaa muulle, riepotteli vaan menemään ja tallasi tallattua. Tuloksena lamaannus, ikävä, epätoivo. Jokin ajoi kuitenkin kirjoittamaan, vaikkakin ajatus tuntuu karkailevan ja näytölle ei muodostu ehkä mitään fiksua.
Keväät ovat olleet mulle monesti vaikeita aikoja, isot asiat ovat sattuneet kevätaikaan. Mutta nyt on syksy ja tän syksyn vaikeuden mä tulen muistamaan vielä pitkään. Hirmuinen matka on edessä siihen että tästä taas jotenkin toipuu jaloilleen, mutta siihen on pitkä talvi aikaa. Jospa sitten keväällä kun aurinko näyttää kirkkaita ensisäteitään, jospa sitten kaikki olisi jo toisin. Sinne on vaan niin pitkästi matkaa, se tuntuu saavuttamattomalta.
Tällaisenä hetkenä sitä oikeasti huomaa niiden muutaman hyvän ystävän arvon, jotka soittavat ja yrittävät pitää pinnalla. Ilman niitä ei olis mitään. Kunpa vielä saisi kunnon halauksen ja pienen paijauksen.