Näin viime yönä unta. Olin unessani jonkunlaisen bändin solisti. Kummallista sinänsä, että mun äänestä on sanottu paljon eri kuvauksia, muttei ikinä sitä, että mun pitäisi ruveta laulamaan. On se sen verran karmeaa kuultavaa. Anyway, olin esiintymässä lavalla, ja huutelin yleisölle, vieraille ihmisille, rivouksia. Ja jengi hurrasi. En muista kaikkea tarkasti, niinkuin unilla on tapana, tästäkin on hävinnyt suurin osa muistikuvista. Muistan kuitenkin tunteen, kuinka epätoivo valtasi mut. Huutelin lisää solvauksia yleisölle, ja mitä törkeämpiä, sitä kivempaa kaikilla tuntui olevan. Muistan katselleeni yleisöä itku kurkussa, toivottomana ja lyötynä. Ei yhtään ihmistä, joka voisi tajuta mitä tarkoitin sanoillani. Juuri kun olin joutumassa pakokauhun valtaan, näin takarivissä perheeni, avopuolisoni, ystäväni, jotka kaikki itkivät ja katsoivat minuun. Heräsin tunteeseen, että kukaan maailmassa ei ehkä ymmärrä, mutta minulle rakkaat ihmiset ovat tukenani silti. He aavistavat miltä minusta tuntuu, vaikkeivat minua ymmärtäisikään. Olin hyvin helpottunut.
Arvostan rakkaitani nyt entistä enemmän.