Sain tänään sydänlääkityksen edellisten lääkitysten ohelle (masennus-, ADHD- ja astmalääkitys). Se oli vähän niinkuin se viimeinen oljenkorsi joka katkaisi kamelin selän. Tarttis terhä jottain jos meinaa elää yli kolmekymppiseksi.
Viimeisten palttiarallaa kolmen vuoden aikana olen päästänyt itseni lösähtämään ja kuntoni romahtamaan. Osansa tietysti on masennuksella ja siihen liittyvillä lääkityksillä jotka lisäävät ruokahalua ja sehän on ollut ahmimishäiriötä sairastavalle plösölle aika ikävä juttu.
Normaalipainosta olen siis paisunut niin, että painoindeksi on tällä hetkellä 32. Ja minä kun teininä vannoin, että tapan itseni välittömästi jos jonakin päivänä painan enemmän kuin äitini. Ja tässä se päivä on. Elopainoa on tasan kilon verran enemmän kuin äidilläni joka on ohimennen pudottanut 16 kiloa.
Olen aina välillä muutaman kilon saanut pudotettua ja sitten taas sairastunut taikka muutoin on tapahtunut jotain mikä on katkaissut hyvin alkaneen laihduksen ja sitten taas kilot ovat tulleet hetimiten takaisin.
Vuoden verran olen ollut laihdutuskiellossa ja olen kyllä edelleenkin siinä mielessä, että dieetille en saa alkaa. Kunnon kohottamista ei ole kielletty, se täytyy vain pitää järkevissä rajoissa ja joudun pitämään päiväkirjaa syömisistä ja liikkumisista terapeutille.
Olo on kyllä valmiiksi jo niinkuin luovuttajalla. Lääkitysten aikana laihtuminen on niin tuskaisen hidasta, vallankin kun dieetit on pannassa. Nutrileteilla saisi niin mukavasti ja nopeasti rohkaisevan alun tähän touhuun.
Vaan eipä auta kitinät. Tästä loikin nyt samantien ensimmäiselle viralliselle kuntoremonttilenkille. Ja aina kun tekee mieli syödä jotain turhaa niin tuijotan sitten vuoroin vaakaa ja vuoroin tätä remonttiblogia. Hoen itselleni, että on sitä ennenkin pudotettu parikyt kiloo, että kyllä se nytkin lähtee ja kaikkein tärkeintä on saada peruskunto sellaiseksi etten joudu käyttämään sydänlääkkeitä enkä verenpainelääkkeitä. Amen.