Tässä sitä taas ollaan. Olisi pitänyt nukkua jo useamman tunnin, mutta kroppa käy ylikierroksilla. Heti kun liikkuu vähän tavallista enemmän ja syö kevyemmin, alkaa unettomuus ja säryt ja krampit. Taidan tarvita enemmän venyttelyä ja vähemmän kahvia.
Muutoin on ihmeen hyvä olo. Terapiaan mennessä istuin bussissa ja yritin koota kuluneen viikon ahdistuksia paperille. Totesin saman minkä olen todennut jo pitkään; en ahdistu enää samalla tavalla kuin ennen. Draama ei sinänsä elämästä ole hävinnyt mihinkään, mutta asiat ovat löytäneet oikeat mittasuhteet. Jonkun toisen paha mieli ja siitä seuraava oireilu ei minuun kohdistettunakaan enää ole minulle maailmanloppu ja kauhea itquparqu-asia. Olen kai viimeinkin oivaltanut ettei minun tarvitse pitää kaikista eikä minun tarvitse tuntea huonommuutta siitä etteivät kaikki pidä minusta. Ennen ehkä uhosin etten välitä, mutta loukkaannuin ja ilkeilin silti. Nykyään ei tee mieli ilkeillä kenellekään. Olen ennemminkin monelle anteeksipyynnön velkaa, mutten tietenkään lähde millekään hyvittelykierrokselle. En usko, että kukaan niistä ihmisistä loppuviimeeksi kaipaa minulta anteeksipyytelyä tai ylipäätään yhtikäs mitään.
Nyt kun katsoo taaksepäin niin suhteiluhistoriani hämmentää minua. Liian monesta ihmisestä joutuu pohtimaan, että mitä helvettiä oikein ajattelin ja mitä siinä oikein tapahtui? 😀 Ehkä jokaisesta opin jotakin, mutta joillekin jutuille on pakko vain nauraa kun ei muuta voi. Ainakin olen kerännyt paljon tietoa siitä millaisen ihmisen kanssa en halua olla…
Avomieheni on ihana. En oikein keksi mitään muutakaan sanaa sitä kuvaamaan. Pitkään luulin ettei sellaisia ihmisiä ole olemassa ja koetin etsiä jotain mikä olisi sinnepäin ja monesti hullaannuin aivan päättömästi kun joku vaikutti juuri siltä mitä haluan. Olin jo luovuttanut siinä vaiheessa kun tapasin rakkaani…ja niin oli hänkin. Yhdessä päätettiin, että meistähän ei mitään paria tule ja tässä sitä nyt ollaan keskellä kotileikkiä jota ei pitänyt olla olemassakaan, enkä voisi olla onnellisempi. Tai voisin, mutta olosuhteisiin nähden olen niin onnellinen kuin vain voi olla. Kakkaa tulee niskaan vähän joka suunnalta, mutta kun parisuhteessa kaikki on hyvin, on jotenkin vain niin paljon helpompi kestää sitä kaikkea muualta tulevaa kuraa.
Suuri kiittäminen on myös rakkaita sisariani. 😀 Mm cityporukasta ja teatterilta ovat helmistä helmimmät seuloutuneet ja jääneet rinnalleni kaikessa viisaudessaan ja ymmärryksessään. En ehkä pidä mitenkään älyttömän aktiivisesti yhteyttä, mutta jokainen läheinen ystäväni on mielessäni kyllä usein ja jo sekin, että tiedän heidän olevan tukena tarvittaessa helpottaa oloa. Kiitos <3 Olen yrittänyt tässä muutaman viikon muuttotouhujen ohessa saada uutta käsikirjoitusta kasaan, mutta on vaikeaa kirjoittaa edes fiktiivisesti pahasta olosta kun itse voi hyvin ja haluaisi lähinnä vain syleillä kaikkea ja kaikkia ja kiittää maailmankaikkeutta. Jos ajattelen nyt tällä kyseisellä hetkellä kuolemaa niin mieleen tulee inkkarivanhus toteamassa, että on hyvä päivä kuolla. Juuri sellainen olo on, että nyt jos tulisi yllättäen lähtö niin olisin iloinen ja kiltti kummitus. :D