Ajelen paluureitilläni aina yhden ravintola kesäterassin ohitse, ja helteisinä iltoina sieltä kantautuu hilpeä kilinä, hälinä ja naurunremakka. Se tuntuu olevan huolettomien keidas. Kun tämmöinen synkeähkö syrjäytynyt kansalainen polkee romupyörällään ohitse, niin fiilis on pakostakin ulkopuolinen. ”Nuo tuolla osaavat/saavat nauttia elämästä. Heillä ei ole murheita. Minulla on vittumaista ja vaikeata; tai oikeastaan minulla ei oikeastaan edes OLE minkäänlaista elämää, vain kitumista ja raahautumista.” Sitähän se pahimmillaan on se ajatusnauha mikä kuupassa jurnuttaa.
Jokaiselle terassikansalaiselle koittaa kuitenkin seuraava aamu, osalle krapulainen. Lomalaisille koittaa maanantai, jolloin seuraavaan kesälomaan on aivan helvetin pitkä aika. En halua mässäillä heidänkään kärsimyksillään, mutta kaikessa on aina kääntöpuolensa.
Minultahan puuttuu vain rahaa ja terveyttä ja toivoa ja tulevaisuutta. Ja lisäksi fillarista VALOT, mikä on jokailtaisen ison harmituksen aihe, koska tuonne pimeyteen on inhottavaa sukeltaa. Kaupunki ei raaski sytyttää katuvalaistusta vielä muualla kuin aivan ydinkeskustan alueella. Onneksi reitti on tuttu, koska melkein sokkona siinä on mentävä. On se NIIN avutonta. Vanhan Jopon alkuperäinen lamppu on paikallaan, mutta siitä ei varmana virtalähdettä saa. Mutta myönteisempi juttu on jo se, että taitaapa kohta tuolla ulkoilmassa polkiessa tulla jo ihan reilusti KYLMÄ. Ah, kyllä sitä elämystä on odotettukin rankasti hioten ja karkeasti kiroten…