Nousipa esiin taas toi monitahoinen ja mutkikaskin pohdinta-aihe ihan muutamien tekstarinvaihtojen pohjalta. Mainitsin eräälle lievästi besserwisserismiin taipuvaiselle tuttavalle ystävästäni, joka lähes päivittäin avoimesti kertoo raskasmielisistä ja synkeistä tuntemuksistaan; siitä miten elämä tuntuu tarkoituksettomalta, ja sen päättäminen on aivan yhtä todennäköinen vaihtoehto kuin jatkaminenkin.
Tuttavani kommenti oli mulle tavallaan yllätys, vaikkei ollutkaan: ”Ai jaa, en tiennytkään, että sekin kaverisi on NÄITÄ mielenterveystapauksia.” ANTEEKSI KUINKA?! Kukahan noin totesi, ja missä. Toi olettamushan kumpusi jälleen kerran tiedon vastaanottajan OMASTA päästä & ajatusmaailmasta. Siinä maailmassa jokainen, joka kertoo avoimesti tuollaisen sinänsä loogisenkin tosiasian (= jos ei jaksa elää, saattaa haluta kuolla, ja valita itse lähtönsä ajankohdan), on ilman muuta jotenkin henkisesti sairastunut. KOVAA TORJUNTAA. Armoton yritys määrätä, että elämässä on asioille oltava omat siistit selkeät lokeronsa. Jotkut ovat terveitä, toiset häiriintyneitä. Heitä pitää hoitaa, ja jos hoito ei auta, niin sitten pitää kai teljetä hyödyttöminä jonnekkin suljettuun mestaan. Lisähuomio: ILMANKOS ko. tuttavani on tietyistä MUN ominaisuuksista ja piirteistä käyttänyt ilmausta ”persoonan kehityshäiriö.” Great.
Tossa tullaan kuitenkin asian kiehtovaan (ja alati ratkaisemattomaan) ytimeen. Mikä on HÄIRIÖTÖN mieli tai mieliala? Kuka määrittelee sen, ja miten se todetaan? Milloin henkisen häiriötilan katsotaan parantuneen? Simppeleiltä tuntuvia, mutta yllättävän hankalia peruspulmia. Itsemurhaa enteilevän tilanteen pitäminen hoitoa vaativana kriisitilana voi yhtä hyvin olla kulttuurisidonnainen asia kuin johonkin/mihinkään psykiatriseen diagnostiikkaan perustuva. Vielä ryskyvämmin ollaan ryteikössä ja hetteikössä, jos ruvetaan jahtaamaan jotain ”normaalin” ihmisen peruskehystä. Mullahan on jossain (kun vaan muistais missä) jemmassa muutamiakin osuvia briljantteja artikkeleita, joissa näitä kysymyksiä on valotettu mieltäni tyydyttävällä tavalla. Sain hetkeksi jonkinlaisen mielenrauhan, kun minua viisaammat esittivät hyvin perusteltuja näkemyksiään. KUNNES tuli jostain vastaan täysin vastakkainen ja/tai nuo näkemykset kyseenalaistava kannanotto tai ajatussuuntaus.
***
Hitto, tarvittaisiin halvalla päivystäviä puhelinpsykiatreja. Jossainhan on jo filosofienkin vastaanottoja, jonne voi poiketa kyselemään perusjuttuja. Tässäkin kohtaa pätevä kuuppaheppu tai -mimmi antais muutaman tyhjentävän vastauksen heti hetkessä. Mutta jos se rupeais luurissa liikaa SPEKULOIMAAN, niin alkaisin itsekkin heti epäillä että tuleeko sittenkään mitään valaistusta tai pelastusta siltä suunnalta. Ei perhana, aina uudestaan näihin vaan on palailtava.
Loppuhuononnuksena vielä yksi KARMEIMPIA kuulemiani määritelmiä sille kuka on mieleltään katsottava normaaliksi tai ns. terveeksi: ”Se on sellainen henkilö, joka kykenee käymään TÖISSÄ.” Ei jumalauta! Toihan olisi koomista, jos ei joku olisi sitä todennut ihan taivahan tosissaan…