Oli jo SYYSVIIMOISTA esimakua tämän illan pyöräilyissä, koska hyytävähkö tuuli tunki usemmankin kalsarikerrostuman lävitse viiltävästi. Ei ihme, että osa kansasta rupeaa synkistymään ja hytisee kylmissään niin pahasti, ettei siihen auta kuin sauna ja riittävä määrä viunaa…
Ja viinahan voisi olla ratkaisuna niin monenlaiseen ongelmaan. Siihen turvautui viimeisenä oljenkortenaan eräskin uros, jonka kanssa sentään saatiin ajoissa (= heti) turhanpäiväiset tekstailut lopetettua. Kaveri antoi tosin reippaan & räväkän vaikutelman ehdottomalla, että olisi valmis tapaamaan vaikka ihan piankin. Sen perään sitten se strateginen niitti: ”Kerrotko mittasi, painosi ja kuppikokosi. Itse olen 173/93, kaluni on 18 cm ja tosi paksu.” Kiitin tiedosta, ja totesin ettei tapaamista tarvita. En siis väheksynyt hänen ELINTÄÄN, mutta toi mittojen tivaaminen on…öööööö… sanotaan vaikkapa älyllisten ominaisuuksieni räikeätä aliarvioimista tai kokonaan sivuuttamista. Mieshän ei silti luovuttanut vielä tuohon, vaan heitti ehdotuksen: ”Entäs jos tuon kossua mukanani?” JUST.
Harmi hänen kannaltaan, että kossuhoukutin putosi huonoimpaan mahdolliseen saumaan. Juomisista ja juomattomuuksista on tekstaillen väännetty tuntemattomiksi jääneiden tyyppien kanssa aivan turhaa pärinää, joten kuittasin tällä kertaa asian tyynesti todeten: ”Kovimmat kundit ei dokaa ollenkaan.” Tulihan tossa vähän oikaistua muutamat mutkat suoriksi, mutta on toi totuus siinä missä jollekin viinan viisastava vaikutuskin. Ja se, että kovin monet tuttavuudet/suhteet/liitot/perheet/seikkailut/mestariteokset olisivat jääneet syntymättä ilman alkoholin myötävaikutusta.
***
Viime päivinä on ollut lievästi havaittavissa INNOSTUSTA kommunikointiin tavalla/voimalla, joka muistuttaa siitä miksi alunperin (netti)aikojeni alussa yleensäkin ryhdyin koko tutkimattomia reittejä ja touhuja tutkailemaan palavalla ja yhä yltyvällä innolla. Se helmeilevä hedelmällisyys, mitä luontevasti virtaava ja notkeasti toimiva viestintäyhteys kahden ihmisyksilön välillä voi tuottaa, on vertaansa vailla kokemuksellisena nautintona. Siinä jotenkin yhdistyvät asiat, jotka ovat minulle aina olleet elintärkeitä kuin hengittäminen: ilmaisu, ideavirtaus, vaikutteet, uteliaisuus, vaihtuvat virikkeet, yhteys, sanoma, sanominen.
Ja sitten laitetaan isoin kirjaimin kaikkein vaativin osuus: KUUNTELEMINEN. Jos sitä en suostu oppimaan vaikka hammasta (tai kahta) pureksien, en pääse kommunikoinnin ja vuorovaikutuksen kirkkaimille lähteille, en edes lähellekkään. Jään pölisemään loputonta pitkää & syvää yksinpuheluani. Siinä kierrätän itselleni tuttuja teemoja, mutta mitään uutta tai tuoretta ei pääse syntymään omassa nupissa. Jollain tavalla mun pitää hätkähtää tai järkyttyä tai yllättyä, jotta uutta matskua lähtee muhimaan ajatusnauhalla. Kiihtyneenä ajatteleminen ei suju kovin hyvin, joten ensin pitää antaa ensireaktioiden tyyntyä ja tunnekuohujen haihtua. Nehän ON kuitenkin vain pintavaahtoa.
Latteata tai ei, haluan ikuistaa tähän oman mietelmäni:
”Jos ihminen osaa kysyä ja ihmetellä, hänen elämässään on tylsiä päiviä vähemmän kuin ilman kyseisiä taipumuksia.”