Love of my life. Onko sellaista edes olemassa?
Tuttavia ja sukulaisia seurattuani… Alan epäillä. Keskustelin erään tuttuni kanssa, jolla on jo kaksi lasta, koira, pari autoa, omakotitalo, iso piha ja 21 vuotta kestänyt parisuhde. Kertoi minulle, että ei hänen puolisonsa ole koskaan häneltä jalkoja alta vienyt, ei se ole ollut mikään love of my life. Minkä takia silti suhteessa? Koska parempaakaan ei ole. Koska suhteessa kuuluu olla. Hänen tuttavillaan sama juttu.
Olenko minä sitten jotenkin outo, kun suunnitelmiini ei kuulu miestä, omakotitaloa, 2,75 lasta, farmariautoa, labbista ja navettakissaa, vaan sen takia, että niin kuuluu olla? En halua olla vain jonkun kanssa, koska niin kuuluu tehdä. Tai sen takia, että kainalossa on vaan joku, sen takia ettei paikka olisi tyhjä, olla vaan olemisen takia. Mutta jotenkin… Tuntuu etten ole yhteiskunnan silmissä, saati suvun!, hyväksytty, ennenkuin minulla on suhde, häät ja lapset suunnitelmissa, tontti jossain hevonkuusessa ja rakennan viimesillä voimilla sitä hiivatin hirsitaloa, koska Niin Kuuluu Tehdä.
Eihän tossa skenaariossa mitään vikaa sinällään ole, siihen voisin jopa suostuakin, JOS olisi The mies. Love of my life. Siihen asti, keskityn itseeni ja elämäni rakentamiseen niillä palikoilla, jotka minulle on suotu. Yksin.