Tänä aamuna nousen aikaisin ylös,
takana on taas huonosti nukuttu yö.
Lähden kotoani ja hymyilen,
koska tuo mukava ihminen on tuossa lähellä.
En tiedä voinko näyttää pahaaoloani, vaikka olen murtumispisteessä.
Tulen kotiin ja menen heti vuoteeseeni.
Suljen silmäni, vaikkei minua väsytä ollenkaan.
Aurinko paistaa ikkunoista sisälle ja tulee läpi silmäluomien.
Mietin ystäviäni, tuntemattomia ihmisiä.. niitä jotka ovat
nyt ulkona nauttimassa auringosta ja elämästä.
Alan miettiä omaa elämääni, mutta tuttuakin tutumpi möykky
taas raapii sisälläni.
Yritän nukahtaa, mutta se on vaikeaa.
Aurinko paistaa edelleen sisään kutsuvasti, mutta
minä yritän kadota uneen.
nukahdan hetkeksi, enkä saa kaipaaviani lohduttavia unia.
Herään pian
takaisin todellisuuteen.
Aurinko paistaa vieläkin ulkona, muttei ylety sydämeeni asti.
Haluaisin rukoilla, mutta en löydä sanoja.
Haluaisin itkeä, muttei tule kyyneliä.
Haluaisin puhua, mutta onko kenelläkään aikaa?
Paljon ihania ihmisiä, ystäviä, kesäsuunitelmia
joista yritän kiittää.
Mutta en muista siltikään enää miltä tuntuu olla onnellinen.
Tahtoisin huomen aamulla herätä ja tuntea
sydämessä rauhan ja levon. Tahtoisin tuntea rakkautta
ja kiitollisuutta. Mutta tiedän miltä minusta huomennakin tuntuu.
Niinkuin tänäkin sunnuntaina, maanantaina olen yhtä
masentunut.
Tahtoisin jo apua.
ja mietin kuinka kauan vielä?
kauanko pelko vielä estää mua luovuttamasta,
lähtemästä?