Koetan lähestyä asiaa yleisellä tasolla, joten joudun vahvasti yleistämään. Yleistämistäkin tarvitaan silloin, kun ei haluta käsitellä asioita henkilökohtaisella tasolla.
Voisimme lähestyä dilemmaa anteeksiantamattomuudesta,
minkä voisi tulkita myös pitkävihaisuudeksi.
Useasti noita sanoja pidetään synonyymeinä.
Tuskin ne sitä ovat, mutta ilmentyminä ne kulkevat melkein käsikädessä.
Toista ei ole ilman toista.
Kun ihminen toimii pitkävihaisesti, hän on myös anteeksiantamaton ja kun hän on anteeksiantamaton – saa se hänet pitkävihaiseksi.
Useimmat meistä ovat kokeneet, joskus edes hetkittäin, pitkävihaisuudentunnetta tai halua siihen.
’En ikinä anna tätä sille anteeksi’ – onko tuttu ajatus?
En tuota vielä pitäisi huolestuttavana, mutta mitä pidän, on se että pitkävihaisuudesta ja anteeksiantamattomuudesta tulee elämäntapa.
Kun noita tunteita aletaan vaalimaan, ylläpitämään mitä moninaisin tavoin käsittämättä mitä ne ajan kanssa meissä aiheuttaa.
Miten ne vähitellen nakertavat pala palalta meitä sisältäpäin. Noiden tunteiden pitkäaikaisuus meissä on kuin meitä myrkytettäisiin pikkuhiljaa.
Mikä meissä myrkyttyy on mielemme.
Löydämme itsemme iloitsemasta, kun vihaisuutemme kohteelle tapahtuu jotain häntä satuttavaa. Saatamme jopa alkaa itse järjestelemään ja suunnittelemaan ikäviä tapahtumia vihamme kohteelle ja aikaan samaan niiden syntyä.
Ennen pitkään on elämämme keskipiste noissa toiminnoissa – kaikki muu siirtyy taustalle ja toissijaiseksi. Silloin olemme antaneet kostolle tilaisuuden astua elämämme johtoportaiseen pääjohtajaksi.
Sen astuessa elämäämme – hallitsee se tekemisiämme tuoden katkeruudentunteen,vieden mukanaan luottamuksemme muihin ihmisiin.
Epäluottamuksemme uusiin ihmisiin saa meidät epäilemään myös heitä, vaikka he ovat täysin syyttömiä tapahtuneeseen. Se versoo kuin loiskasvi vieden ajan kuluessa meiltä kyvyn nähdä hyvää.
Se rakentaa meille ajatteluasenteen, että pystyisimme rankaisemaan kohdettamme sillä, ettemme anna hänelle anteeksi.
Kun oikeasti anteeksiantamattomuus meissä satuttaa eniten meitä itseämme, koska sen voiman hallitessa – emme ole vapaita vaan orjia.
On jokseenkin yleistä, että ihminen jolle on tehty vääryyttä – kaipaa hän hyvitystä, rankaisua tekijälle.
On myös ymmärrettävää, että olemassa tekoja, jotka tuntuvat mahdottomilta antaa anteeksi.
Mutta – on käsitetty jo terapioita myöten, että uhri pääsee todelliseen vapauteen itseensä kohdistuneesta pahanteon seuraamuksista vain, jos kykenee antamaan anteeksi ja hyväksymään tapahtuneen. Esim. raiskauksenuhreja pyritään terapoimaan siihen. Tällainen menettelytapa kuulostaa uskomattomalta, jopa mahdottomalta toteuttaa – mutta sen todettu toimivan onnistuessaan.
Anteeksiantamisen voiman on käsitetty olevan parantava, vapauttava ja siten eheyttävä. Sen allekirjoittaa jokainen, joka siihen on omakohtaisesti kyennyt. Sen voimalla on kauaskantoiset seuraamukset, sillä vapautumisentunne on meissä yhtä suuri tarve kuin hyvityksen.
Joten voisiko tästä tehdä päätelmän, että anteeksiantamisen myötä saamme, sekä vapautuksen ja hyvityksen?
Eikö se jo ole hyvitystä, ettemme jää katkeruuden ja koston orjuuttamiksi?
Eikö vapautuminen ole kuitenkin se tunne, joka vie meitä eteenpäin?
Eikö meillä ole kuitenkin tarve saada kokea olevamme sinut itsemme kanssa – sillä kenen kanssa ensisijaisesti meidän tulisi kyetä elämään sovussa – kuin juuri itsemme?