Itsekkyys – kaikille tuttu sana. Päivittäin käytetty. Sinusta, minusta, heistä.
Olet itsekäs. Hän on itsekäs. Tuo on itsekäs.
Leimaava sana.
Itsekkyys sanana on aina arvio.
Sen sanan arvon sisällön määrittää hän, joka sen arvion tekee.
Perustuvatko ne arviot faktoihin?
Vai ovatko ne mielikuvia mitä toinen meissä herättää?
Tiedämmekö toisesta ihmisestä riittävästi voidaksemme tehdä
hänestä arvion?
Olemmeko me sen arviointimme alla olevan, toisen ihmisen kengissä – eläen hänen ajatuksissaan tai hänen motiiveissaan, jotka säätelevät hänen tekojansa?
Mitä hyötyä meille itsellemme on – toistemme arvioiminen negatiivisessa mielessä?
Eikö se ole yksi tapa pitää toinen etäällä?
’Minä olen itsekäs’, näin moni sanoo itsestäänkin.
Kun sanomme: minä olen itsekäs – on sekin arvio – itsestään.
Onko sekään faktaan pohjautuva?
Vai saammeko ainekset itsemme arvioimiseen ulkokäsin?
Olemmeko kuulleet jonkun sanovan: olet itsekäs?!
Uskoen sen ilman muuta totuutena.
Tarkalleen ottaen – ’Minä’ on kokija, tekijä, tuntija.
Jos ei olisi ’minää’ – mitä sitten olisi?
Niin kauan kun arviomme on negatiivissävyinen niin itsestään kuin toisestaan – vie se tilaa meitä nähdä se mikä meissä on arvokkainta: hyvyys.
Hyvyyttä, mikä on ainoa todella meitä yhdistävä.
Tehden meistä veljiä ja siskoja kautta universaalin.
Hyvyydellä ei ole rajoja – sillä se on itsessään rajaton.
Se voimistuu itse itsestään sitä käytettäessä.
Luonnonvaramme – mikä on ehtymätön kunhan sitä käytämme.