Totuus on käsitteistämme yksi ehkä sisällöltään monimuotoisimpia,
mikä määrittyy kunkin oman sisäisen kokemuksellisuuden myötä.
Se on myös varmasti yksi kiistellyimmistä sanoistamme, sillä jokaisella
on siitä oma näkemyksensä. Se saa maltillisimmatkin ihmiset
kiihkeästi puolustamaan kantaansa.
On olemassa esim. uskonnollisia, filosofisia, psykologisia, matemaattisia, historiallisia, poliittisia, tai evoluutioon liittyviä totuudeksi väittämiä.
Totuutta me odotamme eritoten toisiltamme päivittäin.
Se on jopa itsestäänselvyydeksi mitattava – ainakin mitä tulee vaatimuksiimme.
Välillä unohtaen vaatia sitä myös itseltämme.
Totuus ottaa myös melkoisia mittasuhteita siinä mitä uskottelemme itsellemme totuudeksi.
Se on myös joskus aivan mahdoton tunnistaa.
Saatamme uskoa totuudeksi melkeinpä mitä vaan kuhan se meille riittävän
vakuuttavasti tarjoillaan.
Totuus saa meissä myös aikaan äärireaktiomalleja.
Joku ei usko millään mitään todeksi, rakentaen itselleen eräänlaisen uskonnon: olla-uskomatta-mihinkään-uskonto.
Toinen taas uskoo mitä vaan todeksi – osaamatta kyseenalaistaa tai kritisoida kuulemaansa.
Ns. totuudenpuhujat ovat aina olleet epäsuosittuja, sillä totuus ei useinkaan ole miellyttävää kuultavaa.
Toisaalta taas mikään ei ole herkullisempaa kuin kuulla kaunis totuus.
Totuus itse sanana on positiivissävyinen, mutta sen käyttötarkoitus voi olla kaikkea muuta kuin positiivinen.
Totuus käsitteen alle myös laitetaan sinne kuulumattomia uskomuksia, kun
ihmisen mieli saattaa lähteä harhauttamaan esim. kun ei kestetä omien tekemisiensä seuraamuksia.
Useat lakimme asettavat meille velvollisuuden pysyä totuudessa.
Totuus on vaativa toimeenpantuna.
Yhdessä asiassa totuuden suhteen olemme, rohkenisin jopa sanoa kaikki, samaa mieltä.
Halu tulla tituleeratuksi totuudelliseksi ihmiseksi – eikö vain?