Miettiessäni oikeudenmukaisuutta herkesi mieleeni
seuraavia ajatuksia:
sitä toteuttaakseen tekojen tasolla
voi joutua monessakin tilanteessa tarvitsemaan
melkoisesti rohkeutta.
Esim. jos haluaa auttaa jotain henkilöä,
jota on kohdeltu epäoikeudenmukaisesti, saamaan oikeutta,
voi joutua nousemaan vastaan sitä henkilöä,
joka on saanut aikaan epäoikeudenmukaisen teon ja se vaatii
uskallusta altistaa myös itsensä kohteeksi.
Monet ihmiset näkevät epäoikeudenmukaisia tekoja
tapahtuvan ja tietävät, että näkemänsä on väärin
mutta eivät uskalla puuttua.
Ei riitä, että ihmisellä on kyky nähdä
oikeudenmukaisuutta ja erottaa epäoikeudenmukaiset
teot saadakseen muutosta aikaan – vaan tarvitaan,
jopa uhrautuvaa rohkeutta.
Eikä useinkaan ole pelkästään kyse
yhdestä ihmisestä vaan ryhmittymästä.
Ryhmittymän sisällä saattaa olla juuri näitä
henkilöitä, jotka tietävät sisimmässään ryhmän
toimivan väärin, mutta heillä ei ole riittävässti
kanttia puuttua ja toimia toisin, vaan he menevät muiden
mukana, sulkien silmänsä.
Uskoisin, että näillä henkilöillä on jo omantuntonsa
kanssa tekemistä – voisin jopa veikata, että omatunto
saattaa olla piinavakin tehdessään työtään.
Ja toisaalta nousta ryhmän sisällä vastatoimiin vaatii
jo suorastaan hullunrohkeutta – sillä on melko selvää,
että sellaiset sooloilijat pyritään laittamaan
hyvin nopeasti ryhmän toimesta kuriin.
Ei omaa nahkaansa suojeleva ole yhtään sen
huonompi ihminen kuin rohkea!
Vahvuudet ovat vain erilaiset.
Ei voida odottaa, että kaikilla on samat hyveet.
Idealistina uskon, että rohkeutta voi löytää
itsestään henkilö, jolla sitä ei aiemmin liiemmin
ollut, kun hän saa tarpeeksi suuren kimmokkeen voittaa
itsensä ja pelkonsa.
Esim. äitiys, isyys, ylipäätänsäkään rakkaus
saa hämmästyttäviä toimintoja ihmisissä aikaiseksi.
Voimme aina oppia uusia hyveitä – niiden kiintiö ei ole vakio.
*sofi*