Mitä se on?
Onko se ahdistava olotila, josta on tavalla tai toisella päästävä pois?
Vai onko ihmisessä jonkin perustavaa laatua oleva vika, koska hän on yksin?
Kelpaamaton yksilö?
Yksinäisyydestä on kirjoitettu maailman sivu runoja ja romaaneja, tehty elokuvia, sävelletty lauluja, maalattu tauluja jne.
Tämä tuntuu olevan paljon puhuttu aihe.
Vaikea tunne monille.
Joillekin se tuottaa jopa jatkuvaa tuskan tunnetta.
Heillä saattaa olla fyysinen tunne kuin heissä olisi jonkin ’leima’.
He kokevat olevansa hylkiöitä.
Entäs ne, jotka tietoisesti valitsevat yksinäisyyden?
Heille se on ylellisyyttä, vapautta, riippumattomuutta, itsellisyyttä.
He viihtyvät omien mietteittensä kanssa.
Heitä ei ahdista oma seuransa.
Se on heille rauhaa tuova.
Heitä mahdollisesti pidetään syrjäytyneinä, erakkoina, vetäytyvinä persoonina,
vaikka he olisivat aidosti seurallisia ja sosiaalisia olleessaan
ystäviensä, sukulaistensa, työtovereidensa tai muiden ihmisten seurassa.
Jännästi – oli yksinäisyys vapaaehtoinen valinta tai pakon tuoma
elämäntilanne – saatetaan molempiin asennoitua samoin.
Voisiko tästä tehdä hätäisen päätelmän: ’pariuminen’ istuu meidän asenteissa sosiaalisena tai/ja geneettisenä perimänä niin – ettei siitä poikkeamia
ymmärryksellä katsota?!