2.9.10
Eroaminen on vittumaista mutta siihen ei kuulemma kuole. Ja mikä ei tapa se vituttaa, kuten tiedämme.
Joutuu tosissaan tappelemaan itseään vastaan. Pää kertoo viileän loogisesti sen, mikä on tapahtunut ja mikä on edessä mutta tunteet eivät perkele tottele. Miten suhtautua rationaalisesti? Kauanko normalisoituminen tällä kertaa kestää? Kuukauden? Kaksi? Puoli vuotta? Nyt siis mennyt reilu kuukausi. Vielä huonommaksi asian tekee se, kun eron syyt eivät ole täysin selvillä ja toinen (siis se lähtenyt osapuoli, olin tällä kertaa se dumpattu) ei niitä vaivaudu selvittämään. Kokonaisvaltaisesti vittumainen tilanne tunnepuolella. Vasinkin jos omaa edes jotain pakkomielteitä itsekontrollista ja asioiden analysoinnista (kuten mä).
Asioista puhuminen sen toisen osapuolen kanssa pitäisi auttaa hahmottamaan tilanne, joten sitä piti siis tosissaan yrittää. Yritettyhän sitä on jo, kuukausi, mutta jostain syystä se ei toiselle osapuolelle käynyt. Ehkä kinuaminen kävi hermoon ja yksipuoliset analyysini ja teoriani vituttivat? Homma vaan menee naurettavaksi, kun mun pitää kysyä lupa ja eksä on kaverinsa luona ja räplää tietokonetta kun pitäisi puhua vakavasti (siis puhelimessa, face-to-face oli out). Huonoksi saippuasarjaksi tilanteen tekee se, kun ehdotan (hänelle) hieman rauhallisempaa lokaatiota ja koneelta pois siirtymistä ja daami ilmoittaa, että yritän dominoida (tilannetta?). Ei helvetti. Toinen sanelee yksipuolisesti ehdot ja MÄ dominoin? Ehkä se sanoi vain ”onanoida” ja kuulin väärin…
No, asioista kuitenkin puhuttiin. Oma näkemys ei kohdannut sen toisen näkemyksen kanssa ja (eron) syyksi kulminoituu käytännössä yksi konkreettinen asia, jossa myönnän kyllä mokanneeni (ei, en pettänyt, ei ole tapana) mutta kuvittelin, että asiasta olisi voitu puhua ja/tai se oli jo selvitetty (oletan siis naivisti ihmisiltä, että jos joku asia vaivaa, siitä kommentoidaan, ääneen). Miksi ihmeessä asioista ei voi puhua, kun ne ovat ajankohtaisia? Miksi vaikuttavin juttu on jo 6kk vanha? Ja miten helvetissä selittää ihmiselle, että ei keksi mitään listaa toisen ”huonoista puolista”, kun ei niitä edelleenkään erityisemmin näe. No, toinen kyllä ilmaisee omia huonoja puoliani (nehän sen eron syynä olivat). Vaikka ehkä se ajatteli vaan ystävällisesti neuvovansa, antavansa palautetta? Toki muisti vedota siihen, että kertoo ”vain mielipiteensä”. Jep jep. Eikö ”mamut pitäis hakata” ole tuolla logiikalla myös ”vain mielipide”…
Psykologiainesta. Jos toinen osapuoli on ehtinyt kelata eroa ja harkita sitä pitkään niin prosessi on aika lailla pidemmällä kuin minulla, jolle annetaan viikko varoitusaikaa (”kaikki ei ole nyt hyvin”) ja sitten dumpataan nopeasti ilman sen kummempia syitä. Ei ihme että sitä on hieman jumissa päänsä kanssa ja toista ei kiinnosta enää selvittää.
No. Asioista siis puhuttiin ja jotain selvisi. Onko parempi olo? Ei helvetissä. Mutta eipä tarvitse enää pyörittää vaan voi keskittyä oleelliseen. Joka on. Niin, mitä?