Välillä on vaan vaikeeta. Olen ilmaissut eräälle ihmiselle hyvinkin selvästi että en näe välillämme mahdollista seurustelusuhdetta. Valitettavasti ne syvimmät halut ja tunteet vaan puuttuvat. Mutta ei ilmeisesti hänen osalta. Aina on kyllä hauskaa nähdä ja viettää aikaa hänen kanssaan, mutta joka ikinen kerta tapaaminen päättyy siihen samaan vääntöön. En voi sille mitään että en ala seurustelemaan vain ”huvin” vuoksi.
Pikkuhiljaa alkaa minunkin kärsivällisyyteni ja kohteliaisuuteni loppua, myös se aiheeton syyllisyys sisälläni on epämiellyttävä tunne. Ehkä välillä pitäisi olla enemmän itsekkäämpi.. mut se ei vaan ole mun juttu.
Entäs sitten jos joskus törmäänkin johonkin jonka kanssa haluaisin suunnitella yhteistä tulevaisuutta? Vaikka näenkin sen vain hämäränä fantasiana se on silti mahdollista. Mietin vain että miten ko. henkilö sen tiedon mahtaisi ottaa vastaan. En haluaisi ikinä loukata ketään but..
Onko se ikä vai mikä, kun tuntuu todella vaikealta luoda uusia kaverisuhteita naispuolisiin olentoihin, vai onko mun päässä vikaa kun en näe naisia pelkästään tikutettavina reikinä tai mahdollisina pyykinpesijöinä? Jostain syystä historia toistaa itseään.
Jaa-a.
Pesen tosin itse oman pyykkini. 🙂