Ystäväni erosi toisesta ystävästä, heillä takana 12 vuoden suhde ja pari pientä nasevaa poikaa, toinen kummipoikani. Vaikka en anna toisten asioiden vaivata itseäni, en voi olla myöntämättä etteikö se jotenkin olisi ollut mielessä, varsinkin kun on toisen tuntenut 2-vuotiaasta lähtien. Ikävään välikäteen sitä joutuu vaikka ”puolta” en tässä maailmassa valitsekaan.
Tavallaan odotettavissa se olikin, mutta ei se että tähän soppaan työnsi lusikkansa kolmas ystäväni. Helvetti mitä draamaa.
Toisella ystävälläni oli riitaa kihlattunsa kanssa, ja hän vähän ”pakeni” pullon ääreen, hän jolla vielä oli ongelmia kuningas alkoholin suhteen.
Kaiken tämän jälkeen en voi olla miettimättä omaa elämääni, koska ihminen alitajunnassakin hakee jatkuvasti vertailua. Pulloon en tartu vaikka kuinka huonosti menisikin, enkä tartu. Kerran elämässäni olen kokeillut yhden illan, ja sain siitä niin pahan olon ja fiiliksen, ettei enää ikinä. Kohtaan vaikeuteni tässä ja nyt, enkä missään alkon turruttamana. Tosin ei mulla nykyään ole vaikeuksia, ainoastaan haasteita. Asennekysymys.
Väkisinkin olen alkanut miettimään omaa suhdettani exääni, hän kun ilmoitti että aikaa tapaamiselle olisi ehkä vasta tuossa kahden viikon päästä. Tiedän että lapsi vaatii aikaa ja kaikki mahdolliset sukulaiset haluavat tulla ihmettelemään pientä tuhisijaa, ymmärrän kaiken täysin, mutta silti. Kaksi fucking viikkoa, olen tullut ennustukseni päähän. Niinkuin aikoinaan hänelle ennustinkin miten asiat tulee menemään. (yllätys hän kiisti kaiken)
En ole pettynyt (no ehkä hieman), hieman vaan ihmetyttää miten joku voi niin palavasti ilmoittaa että olen edelleenkin tärkeä. Eikö ajankäyttöä säädellä prioriteettien mukaan? En vain viitsi sanoa hänelle asioita päin näköä, kaikki selkiintyy myös hänelle ajan kanssa. Toivon vaan että he selviävät tulevista haasteista, voin astua sivuun kaikessa rauhassa.
Moni asia tässä maailmassa sattuu muita enemmän kun mua.
Don’t despair, show no fear
Live your life without regrets
I rest my case:)