Se on jännä juttu, kun muistelee omaa lapsuuttaan/nuoruuttaan, ja silloisia vaikeuksia auktoriteettien kanssa. Hyvin harvassa näin omissa silmissä kunnioitettavia auktoriteetteja, vaikka yleisesti käyttäydyinkin kohtalaisen hyvin. Hassua, miten jostain ihmisestä saattoi kasvaa ”suurikin” omissa pienissä simmuissa, sitä vaan teki ja duunas mitä hän käski.
Näissä tapauksissa oikeastaan käskeminen olikin turhaa, siihen riitti kehoittaminen. Siihenhän se loppujen lopuksi perustuukin. Todellinen auktoriteetti jollain saralla saakin ihmiset tekemään asioita ihan omalla vaikuttavuudellaan, ei aina tarvita käskyjä tai komentoja.
Nimenomaan pienten lapsien kohdalla. Olen paljon vieraillut nyt lomien aikana kummipojan (4-v) ja hänen vanhempien luona. Paljon olen nähnyt sitä ylienergisyyttä ja venkuloimista, mitä sen ikäisiltä miehenaluilta(ja miksei naisenkin) voi odottaa. Samaa oli, kun siskoni kasvoi pienestä vauvasta teiniksi. Siinä missä äiti saattoi välillä kypsyä siihen tottelemattomuuteen, oli minun helppo tulla apuun. Riitti, kun vain kehoitti, niin pim! Asiat tapahtuivat ilman ylimääräisiä mutinoita.
Tänäänkin, kun olin viemässä kummipoikaa nukkumaan, totesin vain: ”no ni, nyt mennään nukkumaan.” Ja hän vastasi siihen: ”kannatko mut jooko?”. Ilman yhtäkään vääntelemistä tai itkua tai mitään vastalausetta.
Tietysti mä kannoin.
Hauskaa vaan seurata ja katsoa näin pikkasen vanhempana, miten paloja omasta lapsuudesta heijastuu näistä pienistä vipeltäjistä.
Noh, teiniaikoja odotellessa.:)