Kun olin pieni, elokuvakriitikot lyttäsivät kaikki lempielokuvani. Leffa ei ollut hyvä, jos siinä oli typerä vitsi tai fysiikan lakien vastaisia räjähdyksiä. Teinipojille suunnatut elokuvat olivat sitä pahinta roskaa, mitä teattereihin päästettiin. Jos muistatte hesarin vanhan mallisen Nyt-liitteen, muistatte myös ehkä ne viisi kriitikkoa, jotka antoivat tähtiä yhdestä viiteen. Joukossa oli yksi nuorempi jäsen. Elokuvan piti siis pohjautua tositarinaan, sisältää herkkiä sielunmaisemia ja päättyä onnettomasti. Silloin ajattelin, että elokuvakriitikko pitää valita elokuvan mukaan. Ja senkin jälkeen kannattaa luottaa omaan leffamakuun.
Väitän, etten ole ainoa, joka inhoaa nuoruutensa ajan leffakriitikoita. Ne muut ovat kasvaneet isoiksi ja ryhtyneet tekemään itse elokuviaan. Teatterit täyttyvät supersankaripätkistä sekä leluihin ja sarjakuviin perustuvista filmatisoinneista. Leffojen tähdetkin ovat lukeneet samat sarjikset. Ai sori, tarkoitin tietenkin graafisia novelleja. Minua tämä ei haittaa yhtään. Kyseiset rämistelyt sopivat minulle paremmin kuin sata jänistä.
Välillä toimintaelokuvien joukosta loistaa yksi. Elokuviin on tullut [i]Sucker Punch[/i] – niiiin minun elokuvani. Elokuva kertoo tarinan herkistä tytöistä, jotka pakenevat karua todellisuutta mielikuvituksen avulla. Jos mielikuvitus on täynnä demonisamuraita, zeppeliinejä ja lohikäärmeitä, niin aina vain parempi. Tietenkin budjetti on uponnut tietokonetehosteisiin ja tyttöjen silmämeikkiin mutta minä en välitä. Minäkin haluan paeta todellisuutta steampunk-taisteluhautoihin.
Elokuvan soundtrack on jotain uskomattoman hienoa. Vähän kuin [i]Tron[/i], tajuttomat musat, nätti kuin mikä, näyttelykyky on toissijaista.
[b]Katso:[/b] Jos rakastit elokuvaa [i]300[/i] ja sitä kokemusta olisi voinut parantaa vain vaihtamalla ne punaviittaiset minishortsimiehet neljään nuoreen ja hehkeään tyttöön.
[b]Älä katso:[/b] Jos japanilainen animekulttuuri on sinulle vihan ja inhon toteemipaalu.