Tiesin minä, että se päivä tulee. En vain tahtonut ajatella sitä, huijasin itseäni tarkoituksella. Ei tahtonut ajatella, että joku päivä se ei enää olisikaan siinä. Luopuminen on elämässä kaikkein vaikeinta ja raastavinta joka syö lopullisesti sen vähäisenkin järjen päästä. Iloinen olen toisen puolesta vaikka se kovin kirpaiseekin. Siihen menee aikaa, että voi kohdata toisen oikeasti ja aidosti uudestaan. Sitten kun on itse ensin kokenut sen samalaisen järisyttävän tunteen jonka se toinen on juurikin tuntenut. Silloin molemmat ovat ns. puhtailla vesillä ilman mitään ja aitous ystävänä voi olla oikeasti sitä mitä sen olisi pitänyt olla jo alun perinkin. Oli vain, niin helppo tuudittautua siihen paikoilleen, tietäen että on lupa koskea, katsoa silmiin ja halata. Sen toisen sanoja käyttäen : Valheellisen ( vai oliko se petollisen) hyvä olla. Nyt se on täysin mahdotonta vaikka kuin haluaisin. On oltava rehellinen itselleen ja rakastettava itsekkäästi itseään ensin. Tosin sillä ei ole toiselle mitään merkitystä, koska on hurmiossaan toiseen suuntaan 😀 No olisin hitto vie minäkin jos olisin kohdannut tunteilleni vastakaikua antavan ihmisen 😀
Tiedän että se joku lukee tän siellä jossain, mutta niin se on tarkoituskin. Soittaa en tohdi, enkä mitään muutakaan. Ehkä joskus kuulen sinusta ja elämästäsi 🙂