Kyllä jännitti nähdä oma poika tänään pitkän ajan jälkeen. Oli se silti todella hieno tunne, eikä toinen vierastanut minua niin paljon kuin pelkäsin. Tämä pitkä tauko ei ollut edes omaa syytä (sairastin masennusta, joten itsearvioin ettei ole pojan etu nähdä minua nyt ja sen jälkeen ex-vaimo esti tapaamiset), joten tämä päivä merkitsi minulle todella todella paljon. Kaksi lastani ovat kuitenkin minulle kaikki kaikessa, enkä olisi tätä tunnetta koskaan uskonut tuntevani. En aiemmin ole osannut olla lasten kanssa, ei ole siskoja/veljiä eikä suvussa pieniä lapsia, joten lasten saanti oli aikamoinen hyppy tuntemattomaan. Ainoa asia, joka tekee kipeää, on etten saa olla lasteni arjessa mukana. Toisaalta olen todella onnellinen avioerostani, mutta lasten arjessaolemista kaipaan todella paljon. Kuulemma lapset ovat menossa ensi syksynä tarhaan, joten aion ottaa kunnolla selkoa eri vaihtoehdoista ja tarhoista. Kuulemma heillä on jo hakemus sisällä pariin paikkaan, vaikka olen toisen lapsen yhteishuoltaja. Tuo tieto loukkasi todella pahasti, etenkin kun kaikki muutenkin on koko ajan tapahtunut selkäni takana ja ylitseni on kävelty todella törkeästi. Nyt kuulemma meinaa eukko muuttaa pohjoiseen lasten kanssa, jottei kukaan voi sanoa hänelle missään asiassa vastaan. Ja samalla hän saa tahtonsa mukaan lapset eristettyä isästä.
Eipä sitä osannut kyllä viime yönä edes nukkua, tämä päivä jännitti sen verran paljon. Ja yritin sentään mennä ajoissa nukkumaan ja skippasin Fringen, muttei uni vaan tullut. Ja nyt on täyskuu, joten saa nähdä mitä jännittävää tässä vielä ehtii tapahtua. Omat kaverini ovat sanoneet aikoinaan, ettei tarvitse katsoa mitään draamasarjoja telkusta, kun kuulee viimeiset kuulumiseni:) Ei tätä enää voi kyllä edes vakavasti ottaa, se on ihan totta. Mutta onneksi elämää voi remontoida ja tehdä siitä omannäköistään sekä mieleistä. Forward forever, backward never.
