Vittu kun voi toinen ihminen laukaista aikasen muhevan vitutuksen. Kun kaikesta voi tehdä vaikeaa tai helppoa, niin ex-eukko päättää tehdä kaikesta vaikeaa, josta vaan voi. Ja aina kummasti syy on muissa kuin hänessä. Hänhän se on Äiti Teresa ja Neitsyt Maria samassa paketissa.
Onhan se hienoa, että ihmisellä kun ei ole muuta tekemistä, päättää haukkua kaikki alimpaan helvettiin. Ja nyt hänen ainoa tehtävänsä elämässä on minun ja vanhempieni julkinen nolaaminen. Ja tämä ihminen psykiatrin mukaan on henkisesti tasapainoinen eikä hänellä ole bipolaaria. Jos hänellä ei tuota ole, miksi hänellä on täysin maaniset/psykoottiset oireet? Sekä psykoosimerkintä kysyn vaan. Tyhjästähän ne tietysti saa. Tosin hänen lekuri nyt kirjoittaa ihan tasan tarkkaan mitä potilas haluaa. On kuin apteekissa kävis: tänään voisin ottaa noita ja noita sekä kokeilla noita. Ihan uskomatonta touhua. Silmät pyöreänä katsonut asiaa koko suhteen ajan, onneksi ei enää tarvitse vieressä katsella. Miten näihin hulluihin tunnun elämässäni aina törmääväni enkä koskaan tasapainoisiin ihmisiin. Mitähän ihmettä teen väärin, ettei löydy toimivaa, tasapainoista suhdetta? Saa jatkossa pyytää kaikilta psykiatrin lausunnon ennen toisia treffejä…
Hermo on lievästi sanottuna kireänä taas kaiken tämän säädön takia. Nyt maanantaina varaan kastajaisille ajan kirkosta, jos ei käy lapsen äidin puolelle sukua, ei ole mun ongelma. Samaa ovat tehneet minulle koko ajan, joten niin metsä vastaa kuin sinne huutaa. Nyt vaan menee kuppi nurin lopullisesti. Johonkin ihmisen on se raja pakko vetää, kaikkea ei tarvitse loputtomiin sietää. Ja nyt vedän rajan tähän. Minua ei enää pompoteta sen ansiosta, että olen kiltti.
Muuten päivä menikin rattoisasti autossa istuessa. Piti kaverin kaverin leasing-auto palauttaa keskelle ei mitään, joka sijaitsi 153km Helsingistä. Kyseinen auton haltija oli itse liian heikossa hapessa ajaakseen, joten jouduin ajamaan auton sinne ja tulemaan kaverin kyydillä takaisin. Siinä se päivä meni hyvin. 7.50 kotoa liikenteeseen ja takas klo 15, eli työpäivä. Ainakin oli jotain tekemistä ja kaveria pitää aina auttaa kun vaan voi. Nyt ilta sitten on mennyt toisen viestipommituksessa taas kerran. Kun huoltajuus on ratkaisu, ellei tilanne rauhoitu, ei auta kuin hakea lähestymiskielto. Sen saa rajattua siten, että yhteydenotto lapsen asioissa on sallittu. Muuten en hänestä halua edes kuulla yhtään mitään. Huoltajuudesta en luovu, jotta lapsilla on edes toinen järkevä vanhempi päättämässä heidän asioistaan ja jotta heillä on varakoti, kun äiti joutuu sairaalaan huilimaan. Se ei ole kyllä enää kovin kaukana.
Mitä ristiäisiin tulee, sota lähti siitä, ettei alkuperäinen äidin varaama päivä sopinut minulle. Kuulemma minua ei paikalle tarvita, kunhan saa nimen paperiin. Ja mitä minä sinne tulemaan kuulemma kun en kirkkoon kuulu jne. Minulle tuo on lapsen yksi tärkeimmistä juhlista, joten tottakai haluan olla paikalla. Ja tästä hyvästä olen nyt 2 pv kuunnellut haukkumista ja vanhempani on haukuttu pystyyn. Ja haukkunut ihan heidät työpaikoilleen, joka menee jo liian pitkälle. Mistä näitä hulluja oikein tulee…
