Vaikka joskus olin sitä mieltä, että rakkaus on itsetuhoisten ihmisten harrastus, niin taidan perua puheeni… Harvemmin vedän sanojani takaisin, mutta olen vain tajunnut, että ei rakkaus ole itsetuhoista; vaan minä olen sitä ollut, koska olen suostunut elämään suhteissa, jossa ei ole ollut rakkautta.
Kirjoitin joskus ”ajatelman”;
Kyllähän minulle kerrottiin jo kauan sitten,
että rakkaus tekee kipeää…
En vain tiennyt sen aiheuttavan
mustelmia ja verta vuotavia haavojakin.
Siinä siis lyhyesti kerrottuna suhteistani, joissa olen elänyt; ja joihin olen rakkauden yhdistänyt… Paitsi että, olen nyt ensimmäistä kertaa elämässäni tainnut ymmärtää, mistä siinä paljon puhutussa rakkaudessa on kyse… Kuulostaa ehkä oudolta, mutta tälläinen vaatii sulattelemista ja totuttelemista, kun on löytänyt ihmisen, joka ei lyö (myöskään henkisesti), vaan huolehtii ja välittää ja rakastaa. Tiedän että osaan olla hankala ”toinen puolisko”, mutta elämäni ensimmäisen kerran saan sitä olla; ilman että tarvitsee odottaa mustaa silmää ym. Myös se ”hankala minä” siis ”hyväksytään”; mikä on tehnyt itseasiassa sen, etten ole enää niin hankala kuin joskus… Johtuuko lie siitä, että kun otan sen ”hankalan minän” käyttöön rakkaani aikana, Hän osaa kysyä, että ”mistä tuo mielentila ja kommentit oikein johtuvat..?”. Ja sen jälkeen, kun tajusin, että toinen oikeasti tahtoo tietää, ja kuuntelee, olen ollut vähemmän vaikea; koska olen uskaltaunut kertomaan itsestäni ja elämästäni ne rankatkin asiat. Se, että joku tahtoo oikeasti ymmärtää, on saanut ihmeitä aikaan… Oma käytös on muuttunut, sitä osaa olla muita ihmisiä kohtaan rakastavampi; kun joku on näyttänyt omalla olemisellaan, että miten se tehdään; eikä lyöminen kuulu siihen pakettiin.
Ei rakkaus siis ole itsetuhoista, vaan rakkaus on minun tapauksessani tehnyt entisestä itsetuho vimmastani lopun. Kiitos Hänelle jolle se kuuluu, vaikka hän ei näitä kirjotuksia luekkaan.. Olet parasta mitä elämässäni on tapahtunut..