[I]Too old to rock’n’roll, too young to die.[/I] Tänä viikolloppuna oon huamannu useempaa kertaa et miätin millo sopii kualla. Oliks Jim Morrison liika nuari kualee (hyväs 27 vuade iäs) vai oliks se oikeesti jo tehny kaike mitä sen tarttiki tavallaa? Tai John Lennon (40 vee), oisko senki ollu parempi kualla vähä aikasemmi (enne viimist plattaa) vai oisko se luanu viä jotai iha ihmeellist jossois eläny pitempää?
Ku mä olin penikka ni mä ajattelin et neljäkymppii ois kyl aika ääriraja. Nyttemmä tiä enää. Oikeesti must tuntuu ettei se oo olleskaa iäst kii vaa iha muist asiost et mite kypsä tai mite valmis sitä sit on kukaki.
Must on jo aika kaua tuntunu et mä oisin iha valmis eikä se oo must mitekää huano tai ikävä ajatus. Oon ollu huamaavinani et jokkut oikeesti pelkää kualemist mut mä taidan pelkää vaa sattumist ja kitumist. Ehkä se johtuu siit ku munnei tarvi olla hualissani kenestäkää muust, kenekää olemiset ja tekemiset ja suremiset eijo kii musta, kukaa ei tarvi mua. Mullon helpompaa siis ku enimmil muilla. Munnei tarvi pelätä kenekää muu pualest.
Mä en usko et kualemise jälkee enää ois mitää mut sit taas mistäpä sitäkää tiätää ja sithä sen näkee ku sinne asti pääsee. Mä oon ajatellu et se ois helpotus etteijois mitää ku sit ainaski loppus kaikki kitumine ku vittumaist ois ajatella et joutuu kituu jossai helvetis hamaa epämääräsee tappii ku on ensi eläny helvetis enimmä osa elämääsä. Mut mitä vanhemmaks tulee sitä vähemmä on mitää selkeit ratkasui ku huamaa ettei mikää muu ku totaaline epävarmuus oo varmaa eikä oo pelkkää mustaa ja valkost – ja siks täytyy myäntää ettemmä enää kykene olee iha varma edes siit etteijois jotai olemise muatoo viä sen kualemise jälkeeki. Ehkä mä oon jopa hiukka utelias?