Karku

Mä seurasin keskusteluu häitte järjestämisest ja huamasin et mun tuli yhtäkkii tosi paha olo. Kai mä oon siit kohtaa sit viä liika kipee. Mä en ikinä halunnu itelleni isoi häit (= kolminumerone luku viarait), mä enno osannu kaipaa hääkonvehtei ja pilpehöörei ja ihmeellisii kattauksii. Mulle ois riittäny maistraatti kahestaa mut ku uros oli kirkollisel miälel ni oisin mä voinu sen kans jossai sakastis käy tj.

Mä olin ajatellu et tää karkauspäivä ois ollu se päivä. Eikä ois tarvinnu jälestäkää sen kummemmi muistella ku neljä vuade välei, mut aina ois ollu lehdis telkas radios joku muistuttamas et tääki päivä lähestyy. No, niit vihkiäsii eijo tänää eikä ikinä, kaikki ei voita.

Jonku aikaa mä viä tos harkitsin et kosisin kummiski piruuttani. Kysymättä kuiteskaa mitää saa. Muttemmä nyt tee sitäkää, mitä välii enää. Ehkemmä oo sen hamekankaa vaivane enää ku oon jääny henkii tänne asti. Se osa elämää karkas ja saa olla.

Kirjoitettaessa soi Amanda Marshall: Marry Me