Piparii

Oon leiponu kaks taikinaa pipareiks ja suklaa-taatelikaku ja rupesin lepää laakereil limettikola ja asbach uralti seuras – hämmästyttävä kivasti natsaa neki maut, ikinä uskonu. Yks piparitaikina ois viä mut se saa oleentuu iltaa tai huamisee.

Koko aamu mä oon uskotellu ittelleni et kaikki on okei mut paskat on. Jokane ku on menettäny vuade mittaa rakkaasa (kenet tahasa, millai tahasa) tiätää et joulu eijo enää ikinä samallane. Särö jää. Mä oon välttäny koko helveti aamu kysymäst kelle mä teen tätä ku vastaus on opviösli et pelkästää ittelleni. Ei mun pipareita kukaa muu enää syä, ystävät ja sukulaset leipoo omasa. Viimevua mul oli rakas ku tykkäs mun pipareist ja mä jemmasin niit sille maaliskuuhu asti syämättä oikeestaa ite. Nii et miks mä leivon niit viä? Ehkä se vaa kuuluu mun kuvaa, mausteetuaksu adventtii.

Herr dein Mitleid, dein Erbarmen, tröstet uns und macht uns frei. JSB soi mulla viä sittenki ku en enää viitti leipoo. Kai. Jouluoratorio koskettaa mun epämusikaalist sialuu jostai kohtaa mitä on vaikee määritellä. Miätin täs, voisinks mä nauttii siit samallai jos olisin vaiks hindu tai taolane. Et onks se ikääku läpikotasi uskonnolline elämys vai pikemmiki vaa esteettine? Mä en tiä. Mut hei jumala, jos oot jossai ni hiukka Mitleid ja Erbarmen mulleki kiits!

Kirjoitettaessa soi Bach: Weihnachtsoratorium