Riitelin emo kans pikkäst aikaa. (Kiältämättä siitton etuu et asuu omas osotteessaa iha yksinää enimmät ajat ni yleesä ei tarvi mistää riidellä.) Se kysy mult taanno et kuskaanks mä sitä ku se halus mennä vanhalle kotiseudullee tapaa rippikoulukavereitaa ja mä sanon et joo tiätty, kyl mä sut sinne viän ja se asia oli siin.
Ei se ollu. Nyt se kerto et se on varannu mulle kans ruakalu siihe samaa yhteytee niitte väkie kans. Mä sanon et tästtei ollu mitää puhetta, mua ei kiinnosta enkä mä haluu: mä lupasin olla kuski. Se kysy et mitä vittuu sä siä puskis sit muka teet sillaikaa ku me seurustellaa akkoje kans ja mä sanon et luen romskuu ja katton maisemii. Se sano ettei siä kuiteskaa oo muita ruakapaikkoi ja sä kualet nälkää ja mä sanon et se on sit mun oma häpee ja must sun ei kandee ottaa paineit jossun aikune penikkas ei saa safkaa kuanosa etee.
Vittu mua vituttaa. Mä enno ikinä ollu mikää seurakoira eikä must tuu sellast vanholla päivilläni yhtää enempää. Mä en mistää rahast menis mihikää omaa luakkakokouksee tm ja noit väkii mä en tunne senkää vertaa (enkä voiskaa tuntee) eikä mullo kiinnostust rupee tutustuukkaa ku mä tiän jo eeltä ettei meillo kuiteskaa mitää yhtestä kosketuspintaa.
Vittu mua vituttaa. Miksemmä voinu syntyy sosiaaliseks ja mukavaks? Ois nii paljo helpompaa kaikki. Mut ei ku must puuttuu kaikki sellaset ominasuudet. Ja miks vitussa mun emo ei muka tiä sitä viä kaikkie näitte vuasie jälkee? Mite se on muka missannu tän ku se kerta muute tiätää liiaki hyvi mun kaikki viat ja puutteet?
Joskus sitä vaa on nii yksi tän ylikansotetu planeeta pinnal. Kukaa ei tunne mua. Sen ainoo kene kans oltii tuttui ja samallasii ja kyettii jakaa ajatuksii nii itsestääselvästi, senki mä menetin.