…ja alkaa ajattelemaan.
Äitini oli sairaalassa leikeltävänä, tässä jokin aika sitten, ja poikkesin tänään moikkaamaan mutsia. Vitutti niin perusmeiningillä kuin voi olla vain ja purin vähän tunteita mutsille. Äiti kuunteli hetken ja totes ”Kuule poika sulla on asiat hyvin.” Olin että ”No niin kai on mutta voisi olla paremminkin”. Tämän jälkeen äiti kertoi tarinan sairaalasta tapaamastaan itseni ikäisestä ihmisestä joka pisti tosissaan minut ajattelemaan että vittujako valitan paskana olevasta olkapäästä ja kipeästä selästä…
Äiti oli samassa huoneessa kolmekymppisen naisen kanssa. Emäntä oli sairaalassa syystä, häneltä oli leikattu haimasyöpä pari vuotta sitten ja tytsy oli tullut lääkäriin kun vatsaa koski hassusti ja suolistossa tuntui omituisia pahkuroita. Oli ajatellut että on vähän jotakin vialla, ei todellakaan ajatellut sitä mitä kirurgit hänelle kertoivat viime torstaina.
”Sinulla on 2-3 kuukautta elinaikaa.”
Nuori, kahdenlapsen äiti ja naimisissa. Kirkkaalta taivaalta pommi niskaan. Olin tämän kuultuani jo että ”Ei saatana”. Mutta asia mikä pisti minut todella miettiin oli naisen reaktio.
Häntä ei haitannut.
Ainoa mistä nainen kantoi huolta oli se kuinka sukulaiset ja perhe jaksaa hänen poismenon. Kelasin tätä asiaa kun ajelin takaisin himaan porukoilta. Siis vittu… Mä en tajua miten reagoisin samanlaiseen uutiseen. Sulla on perhe ja aviopuoliso. Sulla on elämä ja sitä ollaan ottamassa sulta pois, mitä helvettiä siinä oikein pystyy miettimään?
Mitenkä ihminen pystyy käsittelemään asian joka on vääjäämätön? Aika loppuu ja kilometrit on täynnä. Tämä nainen kuitenkin suunnitteli hiustenvärjäämistä ja lapsien kanssa leikkikentälle menoa sitten kun oikea kipulääkitys on löydetty. Puhui äidilleni että tässä on jonkun jaksettava ja hän on sinut asian kanssa että tilanne on tämä. Kertoi lapsistaan ja kuinka ylpeä hän tenavista on, puhui siitä kuinka nuoria lapset onneksi on.
Eivät tajua että äitiä ei kohta enään ole.
Mut pysäytti ehken eniten tämän naisen uskomaton sinnikkyys ja tahdonvoima. Itse en pystyisi samankaltaiseen toimintaan, en ainakaan usko niin. Se nainen on graniittia, sen tahto saa varmasti raudankin taipumaan, mutta ei syöpää kuolemaan. Vaikka en ole henkilöä tavannut niin jotenkin tunnen…en sääliä, en kaipausta, vaan jotakin… ”Maailma on aivan helvetin perseestä” -tyylistä tuntemusta.
Jotenkin tajusin että aina ei pidä narista pienistä haistavitun murheista. Aina voisi asiat olla vielä enemmänkin päinvittua.