Katselin tuossa juuri erään elokuvan, joka laittoi miettimään.
Mikä meissä on vikana?
Aina on puhuttava paskaa toisesta seläntakana, kun ei ole pokkaa sanoa sitä suoraan kyseiselle henkilölle.
Myönnän toki, että olen syyllistynyt tähän itsekin, en ole mikään puhdas pulmunen.
Mutta arvostan sitä, että minulle sanotaan suoraan ja yritän myös kohdella muita niin kuin toivoisin itseäni kohdeltavan. Olenkin yrittänyt olla mahdollisimman suora kaikki kohtaan kertomalla suoran mielipiteeni suoraan sille henkilölle, jolle se on osoitettukin.
Useimmiten henkilöt, joista itse huomaan puhuvani pahaa, ovat sellaisia joiden kanssa en ole (enkä haluaisikaan olla) väleissä. Tämä ei tosin ole mikään puolustus.
Sitten on turha valittaa, kun ei ole ketään. Ei yhtään ystävää, vain kasa kavereita jotka varmasti puhuvat sinusta pahaa selkäsi takana.
Itse ainakin arvostaisin yhtä tosi ystävää. Ystävää jolle voisi puhua aivan kaikesta ja joka kertoisi minulle aivan kaikesta. Ei olisi salaisuuksia, kaiken voisi jakaa ilman pelkoa siitä että tulee katumaan kertomaansa myöhemmin.
Onneksi minulla on yksi, johon voin luottaa. Kiitos! 🙂